— Ei, kuoli, rauha hänen tomulleen! — huokasee Anisim silmiään ristien.
— Silloin kun se vedestä vedettiin, se vielä liikahteli ja silmiään aukoi, mutta nyt sen jäykisti lopulleen.
— Oi, kuinka on sääli!
— Se oli hänelle sallittu, ettei saanut maalla kuolla, vaan veteen piti henkensä heittää. Juomarahaa olisi teidän armoltanne tuleva!
Etienne hypähtää kärryille ja ajaja, vilkaistuaan väkijoukkoon, joka hajaantuu ruumiin ympäriltä, sivaltaa hevosia. Kärryt vierivät pois.
HERMOSTUNUT.
Arkkitehti Dmitri Osipowitsh Waksin palasi kaupungista huvilaansa mielessä tuore vaikutus äskeisestä spiritistisestä istunnosta. Riisuuduttuaan ja yksinäiseen vuoteeseen käytyään (rouva Waksin oli kylässä), rupesi Waksin tahtomattaan mietiskelemään sitä, mitä hän oli vast'ikään kuullut ja nähnyt. Istuntoa ei oikeastaan oltu pidettykään, mutta koko ilta oli kulunut kaameissa keskusteluissa. Eräs neiti oli hyötähyväsiään alkanut puhella ajatusten arvaamisesta. Tästä keskusteluaiheesta oli huomaamatta soluttu henkiin, hengistä näkyihin, näyistä elävältä haudattuihin… Eräs herrasmies oli lukenut pöyristyttävän kertomuksen ruumiista, joka oli pyörähtänyt arkussaan. Itse Waksin oli pyytänyt teevadin ja näyttänyt neidille, miten pitää puhutella henkiä. Muun muassa oli hän kutsunut esiin setänsä Klawdi Mironowitshin ja kysynyt tältä ajatuksissaan: "eikö minun olisi aika siirtää talo vaimon nimelle?" — johon setä oli vastannut: "oikeaan aikaan on kaikki hyvin".
"Paljon salaperäistä ja… kauheaa on luonnossa" — mietti Waksin sukeltaessaan peitteen alle. — "Eivätkä ne kuolleet ole kammottavia, vaan itse tietämättömyys"…
Kello löi yksi. Waksin kääntyi toiselle kupeelleen ja vilkasi peitteen pieluksen alta jumalankuva-lampun siniseen valoon. Tuli lekkui raukeasti ja hädintuskin valasi pyhimyskuva-kaapin ja setä Klaudi Mironowitshin muotokuvan, joka riippui vastapäätä sänkyä.
"Mitähän jos hämärästä yhtäkkiä ilmestyisi sedän haamu?" — välähti
Waksinin päähän.