Uniset ihmiset liikahtelevat vaunun hämärässä, pudistelevat päätään ja ojentavat lippunsa.
— Näyttäkää liput! — sanoo hän eräälle toisen luokan matkustajalle, laihalle, luisevalle miehelle, joka on kietoutunut turkkiin ja peitteeseen ja jonka ympärillä on tyynyjä läjittäin. — Lippunne!
Laiha mies ei vastaa. Hän vetelee sikeätä unta. Ylikonduktööri liikahuttaa häntä olkapäästä ja toistaa kärsimättömästi:
— Lippunne!
Matkustaja liikahtaa, avaa silmänsä ja tuijottaa kauhistuneena
Podtjaginiin.
— Mitä? Kuka? Häh?
— Puhuttelen teitä ihmisellisesti: näyttäkää lippunne! Olkaa hyvä!
— Herra siunatkoon! — voihkaa laiha mies surkein naamoin. — Herra hyvästi varjelkoon! Minua vaivaa leini, kolmeen yöhön en ole nukkunut, vartavasten otin morfinia, että saisin unta, vaan te siinä lippuinenne… Tämähän on raakaa, epä-inhimillistä! Jos tietäisitte mikä tuska minun on saada unta, niin ette häiritseisi minua mokoman tähden. Sydämetöntä, järjetöntä! Ja senkö tarvis sitä lippua nyt tuli! Typerää!
Podtjagin ajattelee, loukkautuako vai ei ja lopulta päättää loukkautua.
— Älkää kiljuko täällä! Ei tämä ole kapakka! — sanoo hän.