— Hyvänen aika, minähän vain… te tuota… — koetti Podtjagin puolustaida.
— Emme huoli selityksistänne, mutta vastaamme, että jollette te pyydä anteeksi, niin me otamme matkustajan puolustettavaksemme.
— Olkoon menneeksi, minä… minä pyydän.
Mietittyään sanat, joilla pyytäisi anteeksi ja jotka tyydyttäisivät sairasta matkustajaa eivätkä alentaisi hänen omaa arvoaan, tulee Podtjagin vaunuun.
— Herra! — virkkaa hän sairaalle. — Kuulkaa herra!
Sairas vavahtaa ja kavahtaa ylös.
— Mitä?
— Minä tuota… että tuota… Älkää huoliko loukkaantua.
— Oooh… vettä! — läähättää sairas ja tarttuu sydämeensä. — Otin kolmannen morfinipulverin, nukahdin ja… taas! Hyvä Jumala, milloinka päättyy tämä kidutus?
— Tuota… antakaa anteeksi.