Sairas vavahtaa kuin isketty, avaa silmänsä ja surkeasti vääristynein kasvoin retkahtaa sohvan selkämää vasten.
— Taivasten tekijä! Otin vartavasten toisen pulverin ja parhaiksi pääsin nukuksiin, kun se on taas… taas siinä! Minä rukoilen, säälikää minua ja armahtakaa!
— Te voitte nyt puhua herra asemapäällikölle. Onko minulla täysi oikeus pyytää lippua vai ei?
— Tämä on kauheaa! Ottakaa lippunne, tässä on, ottakaa, ottakaa! Ostan vielä viisi lippua lisää, kunhan vaan annatte minun kuolla rauhassa. Ettekö koskaan ole itse olleet sairas? Voi tunnottomia ihmisiä!
— Tuo on suorastaan raakaa ivaa! — vihottelee eräs sotilaspukuinen herra. — Muuksi en voi katsoa moista tunkeilemista.
— Antakaa hänen olla, — murahtaa asemapäällikkö ja nykäsee ylikonduktööriä hihasta.
Podtjagin viskoo olkapäitään ja poistuu verkkaan asemapäällikön jälestä.
"Ota sitte ja kelpaa niille! — murahtelee hän. — Juuri häntä varten kutsuin asemapäällikön, että käsittäisi, mistä on kysymys ja rauhottuisi, vaan jokos! Haukkumaan rupeaa!"
Toinen asema. Juna seisoo kymmenen minuuttia. Vähää ennen toista soittoa, kun Podtjagin seisoo puhvetissa ja juo seltterivettä, tulee hänen luokseen kaksi herrasmiestä, toinen insinööri, toinen upseerin puvussa.
— Kuulkaas, ylikonduktööri! — sanoo insinööri hänelle. — Teidän käytöksenne sairasta matkustajaa kohtaan on herättänyt inhoa kaikissa silminnäkijöissä. Minä olen insinööri Pusitski ja tämä… herra eversti. Jollette te tule pyytämään anteeksi matkustajalta, niin teemme me teistä valituksen liikennepäällikölle, joka on meidän hyvä tuttavamme.