Sapoikin suostui mielellään. Hän karhisti tukkansa pörrölleen, rypisti naamansa totiseksi ja läksi.
— Minä tunsin sen sihteerin, — sanoi hän kärryihin istuutuen. —
Lurjus ja suuri sika!
— Ole, veikkonen, vainajista tuolla tavoin puhumatta!
— Tosiaankin — aut mortuis nihil bene — heittiö se sittenkin oli.
Vähän ajan kuluttua saavuttivat he saaton ja liittyivät siihen. Arkkua kannettiin niin hitaasti, että he ehtivät matkalla pistäytyä kolmisen kertaa ravintolassa ottamassa pienet tuikkarit vainajan muistoksi.
Hautausmaalla toimitettiin sielumessu. Anoppi, vaimo ja käly itkivät kovasti, kuten kaunis tapa vaatiikin. Huudahtipa vaimo arkkua hautaan laskettaessa: "päästäkää minutkin hautaan!", mutta sinne hän ei kuitenkaan mennyt luultavasti siitä syystä, että eläke muistui mieleen. Kun aika tuli, astui Sapoikin esiin, loi katseen saattoväkeen ja alkoi:
— Uskommeko, mitä näemme ja kuulemme? Eikö tämä hauta, nuo itkusta menehtyneet kasvot, kyyneleet ja valitukset ole vain kauheaa unta? Oo ei, ne eivät ole unta ja meidän näkömme ei meitä petä! Hän, jonka vielä äsken näimme keskuudessamme reippaana, nuorekkaan terveenä ja raittiina, joka vielä äsken meidän nähtemme väsymättömän mehiläisen tavoin kuletti mettään valtakunnallisen hyvän järjestyksen yhteiseen pesään, hän, joka… hän juuri on nyt tomuksi muuttunut. Synkkä kalma on niittänyt hänet meiltä pois juuri silloin, kun hän, huolimatta korkeasta ijästään, oli voimiensa parhaassa kukoistuksessa ja täynnä suuria toiveita. Tappio on korvaamaton! Kuka sen meille korvaa? Kunnon virkamiehiä on meillä paljo, mutta Prokofi Osipitsh oli laatuaan ainoa. Sisintä sydäntään myöten täytti hän aina ja rehellisesti velvollisuutensa, ei säästänyt voimiaan, yöt valvoi, oli vaatimaton, lahjomaton… Hän vihasi niitä, jotka yleisten etujen vahingoksi koettivat häntä lahjoa, jotka houkuttelevilla elämän mukavuuksilla koettivat järkyttää hänet pois velvollisuuden ja oikeuden tieltä. Me näimme, miten Prokofi Osipitsh auliisti jakeli pienen palkkansa köyhimpien toveriensa kesken ja kauniina todistuksena siitä näemme tässä hänen antimistaan eläneiden leskien ja orpojen kyyneleet, kuulemme heidän valituksensa. Uskollisena virkansa velvollisuuksille ja hyvien töittensä kaunistamana hän ei välittänyt elämän iloista eikä edes pyrkinyt avioliiton onnen osallisuuteen. Me tiedämme, että hän viimeiseen päiväänsä saakka pysyi naimattomana. Ken meistä voi astua hänen sijalleen hänen laisenaan toverina? Minä näen vieläkin hänen parrattomat kasvonsa, jotka meille sulaa hyvyyttä hymyilivät, kuulen vieläkin hänen pehmeän, ystävällisen äänensä soinnun. Rauha tomullesi, Prokofi Osipitsh! Nuku rauhassa, jalo, kunnon työmies…
Sapoikin yhä vain jatkoi, mutta kuulijat alkoivat keskenään suhkia. Puhe oli kaikkien mieleen, se sai monet kyyneltymään, mutta siinä oli paljo omituista. Ensiksikin oli käsittämätöntä, miksi puhuja nimitti vainajaa Prokofi Osipitshiksi, koska hänen nimensä oli Kiril Iwanowitsh. Toiseksi kaikki tiesivät, että vainaja oli koko ikänsä käynyt sotaa laillisen vaimonsa kanssa, joten häntä ei voinut sanoa naimattomaksi. Kolmanneksi hänellä oli ruskea, tuuhea parta, joka ei ikänään ollut veistä nähnyt ja sen tähden tuntui omituiselta, miksi puhuja sanoi vainajan kasvoja parrattomiksi. Kuulijat olivat ymmällä, katselivat toisiinsa ja kohauttelivat olkapäitään.
— Prokofi Osipitsh! — jatkoi puhuja haltioissaan hautaan katsoen. — Sinun kasvosi eivät olleet kauniit, päinvastoin rumat, sinä olit tuima ja ankara, mutta me tiesimme, että tämän näennäisen kuoren alla sykki lämmin ja rehellinen sydän…
Nyt alkoivat kuulijat nähdä jotain omituista itse puhujassakin. Hänen katseensa kiintyi yhteen kohtaan, hän muuttui levottomaksi ja itsekin kohotteli olkapäitään. Äkkiä hän vaikeni ja äimistyneenä katsoi Poplawskiin.