— Kuulehan, hän elää! — sanoi hän kauhusta vavisten.
— Kuka?
— Prokofi Osipitsh! Tuollahan hän seisoo hautapatsaan vieressä!
— Eihän se hän olekaan kuollut, vaan Kiril Iwanitsh!
— No mutta sinä sanoit, että teiltä kuoli sihteeri?
— Kiril Iwanitsh juuri olikin sihteeri, sinä, hölmö, olet sotkenut asian. Prokofi Osipitsh oli tosin ennen meillä sihteerinä, mutta hänet siirrettiin meiltä jo toissa vuonna uuteen virkaan.
— Lempo teistä tolkulle pääsköön!
— No mitä sinä pysähdyt? Jatka vain!
Sapoikin katsahti uudelleen hautaan ja alkoi jatkaa keskeytynyttä puhettaan. Erään hautapatsaan luona seisoi tosiaankin Prokofi Osipitsh, vanha sileänaamainen virkamies. Hän tuijotti puhujaan synkkänä kuin ukkospilvi.
— Senkö vimmattu sinut sillä tavoin opetti puhumaan! — nauroivat toverit hänelle haudalta poistuessaan.