— Onkos niitä sitten täällä? — kysyin kuullen, miten kumea kaiku salissa kertoi sanani.
— En tiedä, — naurahti hän, — mutta minusta tuntuu, että tämä on mitä otollisin paikka näyille ja pahoille hengille.
Olin pistänyt liiviini vahvanlaisesti, jonka vuoksi olin päissäni kuin neljäkymmentä tuhatta suutaria yhteensä, mutta täytyy tunnustaa, että äskeinen tieto sai minut kylmästä kouristumaan. Hiisi olkoon, ennen sata tsherkessiä kuin yksi näky! Mutta tyytyä täytyi, riisuuduin ja kävin levolle. Kynttelin valo tuskin riitti valostamaan seiniä, hyvät neitoset, ja niillä riippui esi-isien kuvia, toinen toistaan julmemman näköisiä, iänikuisia aseita, metsästystorvia ja muuta moskaa. Haudan hiljaisuus vallitsi, vierushuoneessa vain elämöi rottia ja huonekalut ruskivat kuivuuttaan. Ikkunan takana oli jotain hirmuista… Viima ulvoi kuolinvirttä, puut nääntyivät itkien ja valittain. Jokin lemmon kapine, arvattavasti paalu, jyskytti kiivaasti ikkunaan. Lisätkää tähän kaikkeen vielä, että pääni pyöri yhtenä hurinana ja pään kanssa koko maailma… Kun suljin silmäni, tuntui kuin sänkyni olisi kieppunut avaran salin ilmassa ja lasketellut kuperkeikkaa kilpaa henkien kanssa… Pelkoa poistaakseni sammutin ensi työkseni kynttelin, koska autio huone tulen valossa on kahta kaameampi kuin pimeässä.
Kolme neideistä, jotka kuuntelivat everstin kertomusta, hiihättivät tuolejaan lähemmä kertojaa ja katsoa nalittivat häneen silmää väräyttämättä.
— No niin, — jatkoi eversti, — yritykseni saada unta raukenivat turhiin. Milloin kummitteli rosvo ikkunassa, milloin olin kuulevinani supatusta, milloin taas tunsin jonkun koskettavan olkapäähäni ja yleensä kaikki oli yhtenä mylläkkänä, kuten tavallista, kun hermot ovat jännityksessä. Mutta, ajatelkaas hyvät neitoset, että keskellä tätä äänien ja näkyjen myllerrystä kuulen aivan selvään kopsetta, joka syntyi tohveleista. Kuuntelen henkihieverinä ja tiedättekö mitä? Kuulen jonkun lähenevän huoneeni ovea, rykäisevän ja avaavan sen…
— Ken siellä? — kysäsin päätäni nostaen.
— Minä se vain olen… älä pelkää! — vastaa naisen ääni.
Läksin ovelle. Kului tuokioinen ja minä tunnen, miten kaksi naiskättä pehmeät kuin haahkan untuvat laskeutuu olkapäilleni.
— Minä rakastan sinua… olet minulle elämääni kalliimpi, — sanoi naisen soinnukas ääni.
Tunsin kuumaa hengitystä poskellani… Unohtaen myrskyn, näyt ja maailman, otan häntä kiinni vyötäreiltä. Mikä vartalo! Semmoisia valmistaa luonto vain erityisestä tilauksesta kerran kymmeneen vuoteen. Solakka aivan kuin sorvattu, lämmin ja hento kun lapsen henkäys! En voinut pidättää itseäni, syleilin lujasti… Huulemme sulivat pitkään suuteloon ja vannon kautta kaikkien maailman naisten, että tuon suutelon muistan hautaani saakka.