Eversti vaikeni, joi puolen lasia vettä ja jatkoi sitte matalammalla äänellä:
— Kun seuraavana aamuna katselin ulos, näin pyryn yhä yltyneen. Mahdoton oli jatkaa matkaa. Koko päivän sain istua voudin luona, juoda ja peitoa korttia… Illalla menin taas autioon taloon, jossa täsmälleen sydänyöllä syleilin samaa vartaloa… Niin, neitoseni, ellei olisi tätä lemmenkohtausta ollut, olisin kuollut ikävästä.
Eversti huokasi ja nousi kävelemään pitkin lattiaa.
— No, — entä sitte? — kysyi eräs neideistä kalpeana uteliaisuudesta.
— Eipähän mitä… Seuraavana päivänä olin jo matkalla…
— No ken sitte oli se nainen? — kysyivät neidit ymmällä.
— Arvaahan sen!
— Se on mahdotonta…
— Se oli minun vaimoni!
Kaikki kolme naista ihan lekahtivat ja ällistyneinä tuijottivat everstiin.