— Mitä… mitenkä niin? — kysyivät he.
— Hyvänen aika, mitäs merkillistä siinä on, — sanoi eversti olkapäitään kohauttaen. — Olen kai minä selvästi kertonut. Minä matkustin Shewelkiin vaimoni kanssa… Hän nukkui viereisessä huoneessa… Selvä juttuhan se on!
— Mmm… — murisivat neidit tyytymättöminä. — Aloitte hyvin, mutta lopetitte tyhjällä… Vaimo… Höpsin köpsin, kaikkea muuta kuin hauskaa eikä ollenkaan sukkelaa…
— Hahhah! Siis teidän mielestänne sen ei olisi pitänyt olla laillinen vaimoni, vaan joku muu! Aijai, tyttöset, tyttöset! Jos te jo nyt noin ajattelette, niin miten sitte kun naimisiin joudutte!
Neidet joutuivat hämilleen eivätkä hiiskuneet mitään. He istuivat nenät kippurassa murjottaen ja alkoivat ääneen haukotella… Illallispöydässä eivät he syöneet mitään ja olivat ääneti.
— Ei, se oli hävytöntä! — sanoi viimein eräs heistä. — Miksi sitte kertoa ollenkaan, jos se niin päättyi? Jonninjoutava kertomus, hölynpölyä koko juttu!
— Alotitte niin lupaavasti ja sitte yht'äkkiä keskeytitte… — lisäsi toinen. — Pilantekoa eikä mitään muuta.
— No, no, no… minä vaan hieman kujeilin, — sanoi eversti. — Älkää suuttuko, neitoset, kujeilinhan minä vain… Se ei ollutkaan minun vaimoni, vaan voudin…
— Niinkö?!
Neitoset heti istuutuivat, heidän silmänsä säihkyivät. He siirtyivät everstin viereen ja täyttäen hänen lasinsa olivat hukuttaa hänet kysymyksillä… Ikävä katosi, katosi kohta illallinenkin, sillä neidit alkoivat syödä aika vauhtia.