PIENI EREHDYS.
Ilja Sergejewitsh Peplow ja hänen vaimonsa Kleopatra Petrowna seisoivat oven takana ja kuuntelivat korvat höröllään. Toisessa huoneessa piti tapahtuman rakkauden tunnustus heidän tyttärensä Natashan ja kansakoulunopettaja Shtshupkinin välillä.
— Hyvä tulee, kun hautuu! — supatti Peplow kärsimättömänä vavisten ja käsiään hieroskellen. — Pidä nyt, Petrowna, varasi! Kun ne vain alkavat puhella tunteista, niin heti paikalla tempaa jumalankuva nurkasta ja mennään siunaamaan… Jumalankuvan siunaus on pyhä ja luja… Silloin ei se pääse kiikistä, vaikka käräjiä kävisi!
Oven takana tapahtui seuraavaa:
— Älkää joutavia! — puheli Shtshupkin ja raapasi rikkitikulla tulen ruudukkaisista housuistaan. — En ollenkaan ole kirjottanut teille kirjeitä!
— Vai ette? Niinkuin en muka tuntisi käsialaanne! — nauraa hohotti neiti luon tuostakin peiliin vilkkuen. — Ensi kerrasta jo tunsin! Kummallista, vaikka te olette kaunokirjotuksen opettaja niin kuitenkin kirjotatte aika harakanvarpaita! Miten te muita opetatte kirjottamaan, kun itse niin söherrätte?
— Hm… se ei merkitse mitään. Kaunokirjotuksessa ei ole pääasiana käsiala, vaan että oppilaat pysyisivät aloillaan. Ketä viivottimella korvalle, ketä sormille… Käsiala ei merkitse kerrassaan mitään! Nekrasow esimerkiksi oli kirjailija, mutta hänen käsialaansa hävettää nähdä.
— Nekrasow oli toista, toista te… (huokaus). Minä menisin kovin mielelläni kirjailijalle. Semmoinen mies aina kirjottaisi muistovärssyjä.
— Osaan minäkin niitä kirjottaa, jos haluatte.
— Mistäs te osaisitte kirjottaa?