— Mutta suurempaa idiotismia eli, kuten romaaneissa sanotaan, illusionia varten tekee mieli puhvettiin, jossa pari kolme ryyppyä — nauskis suuhun! Se antaa päähän ja rintaan niin suloisen elämän, ettei saduissakaan ole vertaa. Pienihän minä mieheksi olen ja mitätön, mutta silloin tunnen tämän maallisen rakennukseni rajattomaksi. Koko maailma sisältyy minuun…!
Matkustajiin, jotka katselevat tätä vähän humaltunutta ja onnellista äskenvihittyä, tarttuu hänen iloisuutensa. Yhden kuulijan asemasta on hänen ympärillään nyt jo viisi. Mutta hän vain jatkaa sukkeluuksiaan, ja kun hän nauraa, nauravat muutkin.
— Pääasia, nähkääs on, ettei ajattele mitään… Kun tekee mieli, niin juo, eikä siinä tarvitse ruveta päätä särkemään, onko siitä hyötyä vai vahinkoa… Hiiteen filosofiat ja psykologiat! Niin juuri, jumaliste!
Vaunuun ilmestyy konduktööri.
— Rakas ystävä, — sanoo hänelle äskenvihitty, — kun menette vaunun N:o 209 läpi ja näette siellä rouvan, jolla on harmaa hattu ja siinä valkonen lintu, niin sanokaa hänelle, että minä olen täällä.
— Hyvä. Mutta tässä junassa ei ole N:o 209, vaan N:o 219.
— Olkoon sitte 219, sama se! Sanokaa siis sille rouvalle, että hänen miehensä on tallella ja voi hyvin.
Iwan Aleksejitsh äkkiä tarttuu käsillään päähänsä ja voihkii:
— Aviomies… rouva… Miten kauan? Aviomies… ha-haa! Selkääni sietäisin, muka mies! Suuri pässinpää! Entä hän? Eilen oli vielä kassapää kana… Vaikea on uskoa!
— Meidän aikanamme on ihan outoa nähdä onnellista ihmistä, — sanoo eräs matkustajista.