— Ennen näkee valkoisen elehvantin.
— Kuka se sitte on syyssä? — virkkaa Iwan Aleksejitsh pitkät jalkansa suoristaen.
— Ken ei ole onnellinen, niin on se hänen oma vikansa. Vai miten te luulette? Kukin on oman onnensa seppä. Jos tahdotte, niin tulette tekin onnelliseksi. Mutta te ette tahdo, vaan itsepintaisesti pakenette onnea.
— Sepä oli somaa! Mitenkä niin?
— Hyvin yksinkertaisesti… Luonto on asettanut niin, että ihminen rakastaisi määrättynä aikana elämässään. Ja kun se aika tulee, niin ei siinä muu auta kuin rakasta vain, mutta te ette kuuntele luonnon ääntä, vaan aina jotain odotatte. Sitte laissa sanotaan, että normaali-ihmisen on mentävä avioliittoon… Ilman avioliittoa ei ole onnea… Ja kun on tullut otollinen hetki, niin on siihen mentävä reistailematta… Mutta te ette mene, odotatte aina vain jotain! Senjälkeen sanotaan sanassa, että viini sydäntä virkistää… Ja jos on hyvä olla ja vielä parempaa tahtoo, niin mars puhvettiin… Pois jahkaileminen ja viisastelu, kaikki pitää käymän järjestyksessä. Järjestys on suuri lahja!
— Sanoitte että jokainen on oman onnensa seppä. Senkö lemmon seppä hän on, jos hammassärky tai paha anoppi riittää kääntämään onnen töppöset taivasta kohti! Kaikki on sattumassa… Jos nyt sattuisi yhteentörmäys, niin vetäisitte toista virttä.
— Lörpön lörpön! — inttää äskenvihitty. — Yhteentörmäyksiä on vain kerta vuodessa. En pelkää mitään sattumia, sillä sattumilla ei ole mitään syitä tapahtuakseen. Ne ovat harvinaisia! Lempo heistä huolikoon, en viitsi mokomista puhuakaan! Ahah, taisimme tulla pysäkille.
— Mihin teillä nyt on matka? — kysyy Pjotr Petrowitsh. Moskovaanko vai jonnekin etemmä?
— Hyvää päivää! Kuinka minä pohjoiseen päin matkustava joutuisin jonnekin etelään?
— Vaan ei Moskova pohjoisessa ole.