— Älkää tyhjiä lorutko! Lähdetään puutarhaan. Paljon tarpeellisempi olisi teidän katsastaa puutarhassa eikä täällä turhanpäiten nuuskia… Osaan minä sen tehdä itsekin ja ilman teitä.
Kun oli tultu puutarhaan, kohdistettiin tutkimus ensinnäkin nurmeen. Ikkunan alta oli nurmea tallattu. Seinän vieressä ikkunan alla kasvava takiaispensas oli ruhjoutunut. Djukowskin onnistui löytää siitä muutamia katkenneita oksia ja pieni puuvillatukku. Pensaan ylimmistä kukkanupuista löytyi muutamia tummansinisiä silkkihaituvia.
— Minkä värinen oli hänen viimeinen pukunsa? — kysyi Djukowski
Psekowilta.
— Keltainen, purjekankaasta.
— Mainiota. Heillä oli siis sininen puku. Muutamia takiaisen nuppuja leikattiin ja käärittiin huolellisesti paperiin. Nyt saapui ispravnikka Artsibashew-Swistakowski ja tohtori Tjutjujew. Ispravnikka tervehti ja ryhtyi heti tyydyttämään uteliaisuuttaan. Lääkäri, pitkä ja tavattoman laiha mies, jolla oli kuopahtaneet silmät, pitkä nenä ja terävä leuka, ei tervehtinyt ketään eikä kysynyt mitään, vaan istuutui kannolle, huokasi ja virkkoi:
— Taas ovat ne serbialaiset riivautuneet! En ymmärrä, mitä kummia ne tahtovat! Oo, Itävalta, Itävalta! Sinun syytäsi se on!
Ikkunan tarkastus ulkopuolelta ei vienyt mihinkään tuloksiin. Nurmea ja ikkunaa lähinnä olevien pensaiden tarkastus antoi sen sijaan tutkimukselle paljon hyödyllisiä neuvoja. Djukowskin onnistui esimerkiksi keksiä nurmella pitkä, tumma juova, joka oli muodostunut jälistä ja joka ulottui ikkunalta jonkun sylen puutarhan sisäosaa kohti. Juova päättyi erään sireenipensaan alle suureen tumman ruskeaan täplään. Saman pensaan alta löydettiin toinen saapas, joka osottautui huoneessa tavatun pariksi.
— Vanhaa, hyytynyttä verta! — sanoi Djukowski täplää tarkastaen.
Kun lääkäri kuuli verestä puhuttavan, nousi hän vetelästi ylös ja vilkasi pikinpäin täplään.
— Verta näkyy olevan, — murahti hän.