Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi tyttö mutista ja sanoi vihaisesti:
— Herra Jumala, miten olen onneton! Kaikista onnettomin!
Mies nousi ylös ja varovin askelin, jotka eivät ollenkaan sopineet hänen suureen kokoonsa ja tuuheaan partaansa, sipsutteli tytön luo.
— Etkö nuku, tyttöseni? — kysyi hän anteeksipyytävällä äänellä. —
Mitä tahdot?
— En mitään! Olkapäätäni kivistää. Sinä, isä, et ole hyvä ihminen ja
Jumala rankasee sinua! Saat nähdä, että rankasee!
— Kultaseni, en ole tiennyt, että olkapäätäsi kivistää, mutta minkäs minä sille voin, lapseni, — sanoi mies tavalla, jolla juopuneet miehet pyytävät anteeksi ankarilta vaimoiltaan. — Sitä pakottaa vain matkustamisen tähden. Huomenna pääsemme perille, lepäämme ja sitte se heittää.
— Huomenna, huomenna… Sinä sanot minulle joka päivä: huomenna.
Meidän on kulettava vielä kaksikymmentä päivää.
— Totta totisesti, lapseni, me pääsemme huomenna perille. Minä en valehtele milloinkaan enkä ole syyssä, jos myrsky meidät yllätti.
— En jaksa enää kärsiä, en jaksa, en! Tyttö potkasi rutosti toisella jalallaan ja parahti katkerasti itkemään. Hänen isänsä viittasi kädellään ja katsahti hämillään naiseen. Tämä kohautti olkapäitään ja meni veltosti tytön luo.
— Kuulehan, kultaseni, — sanoi hän, — älä viitsi itkeä. Eihän se ole hauska, jos olkapäätä kivistää, vaan minkäs sille tekee.