— Nähkääs, hyvä neiti, — sanoi mies nopeasti aivan kuin itseään puolustellen, — emme ole nukkuneet kahteen yöhön ja olemme ajaneet kurjilla ajoneuvoilla. Ei siis ole ihme, jos häntä kivistää. Ja sitte sattui meille vielä päihtynyt kyytimies, matkalaukku varastettiin meiltä, koko ajan vinha ryöppy… Minäkin rupesin voimaan pahoin nukkumisesta istuvassa asennossa. Jumaliste, Sasha, sinuttakin on tässä paha elämä, vaan sinä vielä itket.
Mies pudisti päätään, viittasi kädellään ja istuutui.
— Älä tosiaankaan itke enää, — sanoi neiti, — pikku lapsethan vain itkevät. Jos sinä, kultaseni, olet sairas, niin pitää riisuutua ja nukkua. Ruvetaanpas riisumaan.
Kun tyttö oli riisuttu ja rauhottunut, syntyi taas äänettömyys. Neiti istui ikkunan edessä ja katseli neuvottomana huonetta, pyhimyksenkuvaa ja uunia. Hänestä näytti kummalliselta sekä huone että paksunenäinen tyttö, joka oli lyhyessä pojan paidassa ja tytön isä. Tämä omituinen mies istui nurkassa, silmäili hämillään kuin päihtynyt ympärilleen ja hieroskeli kämmenperällään kasvojaan. Hän oli vaiti, mulkoili silmillään ja hänen muodostaan oli vaikea päättää, että hän hevin alkaisi puhua. Mutta hän alkoi kuitenkin ensiksi puhelun. Polviaan sivellen ja rykäistyään hän sanoi naurahtaen:
— Kummallista, tosiaankin! Mahdoton on uskoa omia silmiäänkään: senkö lempoa varten on kohtalo meidät ajanut tähän inhottavaan ravintolaan? Mitä se on sillä tahtonut ilmaista? Elämä tekee toisinaan semmoisia salto mortale, ettei voi muuta kuin neuvottomana hölmistellä. Matkustatteko te, neiti, kauas?
— En, — vastasi neiti. — Minä matkustan meidän maatilallemme, jonne täältä tulee kaksitoista virstaa, meidän karjakartanoomme isäni ja veljeni luo. Olen itse Ilowaiskaja ja karjakartanoakin nimitetään Ilowaiskiksi. Kyllä on kauhea sää!
— Pahempaa ei voi olla.
Ontuva poika tuli huoneeseen ja pisti purkkiin uuden kynttelin,
— Paneppas, poika, teekeittiö tulelle, — virkkoi mies hänelle.
— Kukas tähän aikaan teetä juo? — sanoi poika. — Synti on juoda ennen aamujumalanpalvelusta.