— Olkoon vain, poika, et sinä tulisessa pätsissä korvennu, vaan me…
Teetä juodessa uudet tuttavukset rupesivat puhelemaan. Ilowaiskaja sai tietää, että hänen puhetoverinsa nimi oli Grigori Mihailowitsh Liharew, että hän on sen saman Liharewin veli, joka on erään naapuri ujesdin päällikkönä ja että hän itsekin oli ennen ollut tilanomistaja, vaan "joutunut aikoinaan rappiolle". Liharew taas sai tietää, että Ilowaiskajaa kutsuttiin Maria Mihailownaksi, että hänen isällään oli suuremmoinen maatila, vaan että isännyyttä täytyy hänen pitää yksinään, koska isä ja veli katsovat elämää sormiensa välitse ja pitävät liian paljon hevosista.
— Isä ja veli ovat karjakartanossa ihan yksinään, — sanoi Ilowaiskaja sormiaan vilkuttaen (keskustellessa hänellä oli tapana vilkuttaa sormiaan kasvojensa edessä ja lipaista jokaisen lauseen perästä terävällä kielellään huuliaan). Miehet ovat huoletonta väkeä eivätkä itsensä tähden pane rikkaa ristiin. Saapas nähdä, ken heille valmistaa paaston päättäjäisaterian! Äitiä meillä ei ole ja palvelijat ovat semmoisia, etteivät minutta saa siivolleen liinaa pöydälle. Voi kuvitella heidän asemansa! He jäävät ilman ateriaa ja minun pitää istua täällä koko yö.
Ilowaiskaja kohautti olkapäitään, ryyppäsi teetä ja jatkoi:
— On juhlia, joilla on oma tuoksunsa. Pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna on ilmassa jokin erityinen tuoksu. Suruttomatkin ihmiset rakastavat noita juhlia. Minun veljeni esimerkiksi selittää, ettei Jumalaa ole, vaan pääsiäisenä ehättää ensimäisenä aamukirkkoon.
Liharew loi katseensa Ilowaiskajaan ja naurahti.
— Sanotaan, ettei Jumalaa ole, — jatkoi Ilowaiskaja myöskin naurahtaen, — mutta sanokaas minulle, miksi kaikki kuuluisat kirjailijat, oppineet ja yleensä viisaat ihmiset kääntyvät elämänsä lopulla uskovaisiksi?
— Ken ei nuorena ole osannut uskoa, se ei usko vanhanakaan, olipa hän vaikka itse viisauden isä.
Rykimisestä päättäen oli Liharewilla bassoääni, mutta luultavasti peläten puhua kovasti tai liiallisesta kainoudesta hän puhui tenoriäänellä. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän huokasi ja sanoi:
— Minä käsitän asian niin, että usko on hengen kyky. Se on sama kuin lahjakkuus: sen täytyy olla synnynnäistä. Mikäli voin päättää itsestäni, niistä ihmisistä, joita elämässäni olen tuntenut ja kaikesta siitä, mitä on ympärilläni tapahtunut, on tuo kyky ominaista venäläisille mitä suurimmassa määrässä. Venäläinen elämä muodostaa koko joukon uskoja ja viehtymyksiä, vaan uskon puutetta ja kieltämistä se ei ole edes haistanutkaan, jos tietää tahdotte. Jos venäläinen ei usko Jumalaan, niin merkitsee se, että hän uskoo johonkuhun muuhun.