Liharew otti Ilowaiskajan tarjooman teekupin, härppäsi siitä yhdellä kertaa puolet ja jatkoi:
— Kerron teille itsestäni. Minun sieluuni on luonto pannut tavattoman kyvyn voida uskoa. Puolet elämääni olen kulkenut ateistien ja nihilistien kirjoissa, mutta elämässäni ei ole ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin en olisi uskonut. Kaikki lahjakkuus paljastuu tavallisesti jo lapsuudessa, niinpä minunkin kykyni alkoi tuntua jo silloin, kun pöydän alla pienenä ryömiskelin. Minun äitini piti siitä, että lapset söivät paljon, ja kun hän syötti minua, hoppusi hän: "Syö, tärkeintä elämässä on soppa!" Minä uskoin, söin soppaa kymmenen kertaa päivässä ja söin kuin haikala, että viimeiseltä inhotti ja pyörrytti. Lapsenhoitaja kertoi satuja, ja minä uskoin haltijoihin, hiisiin ja kaikkeen muuhun roskaan. Toisinaan varastin isältä myrkkyä, ripottelin sitä namusille, joita kuletin ullakolle, että muka haltijat olisivat kuolleet ja hävinneet maan päältä. Ja kun opin lukemaan ja ymmärtämään luettua, silloin se vasta rasavillin elämä alkoi! Karkailin Ameriikkaan, elostelin rosvona, pyrin luostariin ja otin pieniä poikia piinaamaan minua kuten Kristusta. Ja huomatkaa, että uskoni oli aina virkeä ja toimelias. Kun karkailin Ameriikkaan, houkuttelin aina mukaani jonkun samallaisen tyhmyrin kuin itsekin olin, ja minä olin iloinen, kun vilussa värjöttelin kaupungin tulliportin takana ja sain selkääni. Milloin elostelin rosvona, oli minulla kotiin, tullessa ehdottomasti naama verillä. Lapsuus, kuten huomaatte, oli mitä levottomin! Kun minut sitte pantiin kouluun ja siellä alkoi suuri totuuksien tulva, kuten esimerkiksi, että maa kiertää aurinkoa tai ettei valkoinen väri ole valkeaa, vaan on muodostunut seitsemästä eri värisiä, meni pääni pyörälle. Kaikki kieppui päässäni yhtenä mylläkkänä: Josua, joka oli pysähdyttänyt auringon kulustaan ja äitini, joka profeetta Eliaan nimessä kielsi ukkosen johdon ja isäni, joka ei välittänyt niistä totuuksista, joita minä olin oppinut. Terävyyteni innostutti minua. Minä kuleskelin kuin raivoisa vihuri ympäri taloa ja talleissa ja saarnailin totuuksiani, kauhistuin muiden tietämättömyyttä ja leimusin vihasta kaikkia niitä kohtaan, jotka valkeassa värissä näkivät ainoastaan valkeaa… Tyhjänpäiväistähän se muuten oli ja poikamaista. Vakava ja niin sanoakseni miehevä innostus alkoi minussa yliopistossa. Oletteko te, neiti suorittaneet jonkun oppikurssin?
— Olen. Nowotsherkaskissa, Donin instituutissa.
— Varsinaisilla kursseilla ette ole ollut? Siis te ette tiedä, mitä ovat tieteet. Kaikilla tieteillä, niin paljon kuin niitä tässä maailmassa on, on yksi ja sama passi, jota ilman ne pitävät itseään mahdottomina: pyrkimys totuuteen! Jokaisella niistä, vieläpä jollakin farmakognosialla on päämääränä totuus, vaan ei elämän hyöty eikä mukavuudet. Merkillistä! Kun te alatte tutustua johonkuhun tieteeseen, niin hämmästyttää teitä ennen kaikkia sen alku. Minä sanon teille, ettei ole mitään sen viehättävämpää eikä suuremmoisempaa eikä mikään huumaa ja tempaa ihmisen mieltä niin voimakkaasti kuin jonkun tieteen alku. Jo viidestä ensi luennosta saa mitä kirkkaimpien toiveiden siivet ja tuntee olevansa totuuden herra. Ja minä antauduin tieteille rajattomasti ja intohimoisesti kuin lemmitylle naiselle. Minä olin niiden orja enkä niiden ulkopuolella tahtonut tietää mistään muusta auringosta. Yöt päivät, selkää suoristamatta pänttäilin päähäni, itkin ja tuskailin ja kirosin kirjoja, kun näin ihmisten kytkevän tieteitä itsekkäiden etujen palvelukseen. Mutta viehätyksen vallassa en pysynyt kauvan. Seikka on nähkääs semmoinen, että jokaisella tieteellä on alkunsa mutta ei ollenkaan loppua enemmän kuin murtolukujen jatkuvassa sarjassa. Eläintiede tuntee 35,000 hyönteislajia, kemia 60 yksiaineista alkuainetta. Jos näiden numeroiden perään ilmestyy aikaa myöten kymmeniä nollia, pysyy eläintiede ja kemia yhtä kaukana lopustaan kuin nytkin ja aikamme tieteellinen työ tulee olemaan kokonaan numerojen kasvattamista. Tämän konstin minä keksin silloin, kun tapasin 35,001:nen lajin tyydytystä tuntematta. Pettymystä en kuitenkaan ole ehtinyt tuntea, koska minut kohta valtasi uusi usko. Lyöttäydyin nihilistiksi, levittelin sen julistuksia ja otin osaa sen pimeihin tekoihin ja vehkeisiin. Tunkeuduin rahvaan syviin kerroksiin, palvelin tehtaissa, olin voitelijan ammatissa ja lotjanvetäjänä. Mutta kun sitte pitkin Venäjää kuleksien sain hajua Venäjän kansan elämästä, tuli minusta tuon elämän lämmin ihailija. Rakastin Venäjän kansaa aina kärsimyksiin asti, rakastin ja uskoin sen Jumalaan, kieleen, luovaan voimaan. Ja niin edespäin, ja niin edespäin… Olen ollut aikani slavofili, ukrainafili, arkeologi, kansan tuotannon parhaiden esineiden kokoilijana… olen ihannellut aatteita, ihmisiä, tapauksia, paikkoja… viehätystä, viehätystä loppumattomiin! Viisi vuotta takaperin minä en tunnustanut mitään omistusoikeutta ja minun viimeisenä uskonani oli se, ettei pahaa pidä vastustaa.
Sasha huokasi katkonaisesti ja kääntelihe. Liharew meni hänen luokseen.
— Lapseni, etkö tahdo teetä? — kysyi hän hellästi.
— Juo itse! — vastasi tyttö äreästi.
Lihavew joutui hämilleen ja palasi nolona paikalleen.
— Teillä näkyy olleen hauska elo, — virkkoi Ilowaiskaja. — On kyllä muistelemista.
— Niin, hauskaltahan se tuntunee, kun istuu teekupin ääressä hyvän puhetoverin kanssa ja loruaa, vaan kysykääpäs, minkä minulle on se hauskuus maksanut. Kuinka paljo olen saanut maksaa elämäni vaihtelevaisuudesta? Minä, neitiseni, en ole uskonut, kuten uskoo saksalainen filosofian tohtori enkä ole korven syvyydessä elämääni viettänyt, vaan jokainen uusi uskoni on minua vääntänyt ja muokannut kuin vemmelpuuta ja repinyt kappaleiksi ruumiini. Päättäkää itse. Olin yhtä rikas kuin veljeni, vaan nyt olen kerjäläinen. Viehätysten huumeessa menetin sekä oman että vaimoni omaisuuden ja paljo vieraita varoja. Nyt olen 42 ikäinen, vanhuuden kynnyksellä, vaan koditon olen kuin koira, joka on yöllä häipynyt isäntänsä kuorman perästä. Koko elämäni aikana en ole tiennyt, mitä lepo on. Henkeni on lakkaamatta ahdistusta nähnyt, jopa toivojakin potenut… Olen saanut kuihtua säännöttömästä, raskaasta työstä, nähnyt puutetta, istunut viisi kertaa vankilassa, piileksinyt Arhankelin ja Tobolskin lääneissä… Kirvelee, kun muistelee! Olen elänyt, mutta huumeen kourissa en ole nähnyt itse elämän kulkua. Uskotteko, etten muista ainoatakaan kevättä, en ole huomannut, että vaimo minua rakasti, että minulle syntyi lapsia? Ja mitä vielä sanoisinkaan teille? Kaikille niille, jotka minua ovat rakastaneet, olen minä ollut onnettomuus… Äitini käy jo 15 vuotta surupuvussa minun tähteni ja minun ylpeiden veljieni, jotka minun tähteni ovat saaneet kärsiä katkeria tuskia, saaneet punastua, raataa olkansa takaa, hukata rahaa, rupesivat viimeisellä vihaamaan minua kuin myrkkyä.