Liharew nousi ylös, mutta painautui jälleen istumaan.
— Jos minä olisin ainoastaan onneton, niin Jumalaa korkeasti ylistäisin, — jatkoi hän Ilowaiskajaan katsomatta. — Minun oma onnettomuuteni haipuu kaukaisuuteen, kun muistelen, miten usein olen viehätysteni vaiheissa ollut järjetön, kaukana totuudesta, väärintekevä, julma, vaarallinen. Miten monesti olenkaan sydämeni syvyydestä vihannut ja halveksinut niitä, joita olisi pitänyt rakastaa ja — päinvastoin. Tuhansia kertoja olen nahkaani vaihtanut. Tänään minä uskon, polvistun maahan, vaan huomenna pelkurina karkaan äskeisten jumalieni ja ystävieni luota. Jumala yksin on nähnyt, miten usein olen viehtymiseni tähden häpeästä itkenyt ja päänalustani järsinyt. En kertaakaan ole elämässäni tahallani valehdellut enkä pahaa tehnyt, mutta ei ole omatuntoni puhdas! Neitiseni, en saata edes kehua sillä, ettei omallatunnollani olisi yhdenkään kuolemaa, sillä omien silmienihän nähden vaimoni heitti henkensä, jonka olin kuihduttanut huolettomalla hurjuudellani. Niin, vaimoni! Kuulkaa, jokapäiväisessä elämässä on kaksi käsitystä naisesta tavallisinta. Yhdet mittailevat naisten pääkalloja todistaakseen, että nainen on alempana kuin mies, etsivät hänen puutteitaan herjatakseen häntä, voidakseen olla jotain hänen silmissään ja puolustaakseen eläimellisyyttään. Toiset taas koettavat voimiensa takaa nostaa naisen itsensä tasalle eli toisin sanoen pakottaa hänet pänttäämään päähänsä nuo 35,000 lajia, kirjottamaan ja lukemaan samoja tyhmyyksiä, joita he itsekin kirjottavat ja lukevat. Liharewin kasvoille nousi tumma varjo. — Minä sanon teille, että nainen on aina ollut ja tulee olemaan miehen orjana, — jatkoi hän bassoäänellä ja nyrkkiä pöytään iskien. — Hän on herkkä ja pehmeä kuin vaha, josta mies on muovaillut, mitä ikinä on mielensä tehnyt. Herra Jumala tosiaankin! Miten kurjan kurjasta miehen päähänpistosta nainen on kerinnyt hiuksensa, hylännyt perheensä, kuihtunut ja kuollut vieraalla maalla… Niistä aatteista, joiden tähden hän on uhrannut itsensä, ei ole yhtään naisellista. Rajaton, uskollinen, altis orja! Pääkalloja en ole mitannut, mutta minä puhun raskaasta, katkerasta kokemuksesta. Ylväimmät, itsenäisimmät naiset, joille minun on onnistunut kertoa huumaukseni, ovat kulkeneet perässäni mitään aprikoimatta ja kyselemättä ja tehden kaikki, mitä olen tahtonut. Eräästä nunnasta tein nihilistin, joka, kuten jälestäpäin sain tietää, ampui santarmin. Minun vaimoni ei jättänyt minua mieroa vaeltaessani hetkeksikään ja tuuliviirin tavoin kääntyi hänen uskonsa sitä mukaa, kuin minä mistäkin viehätyin.
Liharew hypähti pystyyn ja alkoi astua huoneessa.
— Jaloa, ylevää orjuutta! — sanoi hän käsiään läiskyttäen. — Siinä juuri onkin naisen elämän korkea ajatus! Kaikenkarvaisesta hassutuksesta, jota on kertynyt minun päähäni koko siltä ajalla, jolloin olen ollut tekemisissä naisten kanssa, on minun muistooni jäänyt aivan kuin siivilään — ei suinkaan aatteita, ei järkeviä sanoja eikä filosofiaa, vaan tuo ääretön alistuminen kohtaloon, tuo ääretön laupeus, kaikkianteeksiantavaisuus…
Liharew puristeli nyrkkiään, tuijotti yhteen kohtaan ja kummallisen intohimoisesti ponnistaen, aivan kuin jokaista sanaa imeskellen jatkoi hän yhteenpurislettujen hampaiden välistä.
— Tuo… tuo ylevä vaivojen kestäminen, uskollisuus hautaan saakka, sydämen runollisuus… Elämänajatus on juuri tuossa marttyyrikuolemassa, josta ei valitus kuulu, kyynelissä, jotka pehmittävät kiven, rajattomassa, kaikkianteeksiantavassa rakkaudessa, joka luo elämän kaaokseen valoa ja lämpöä…
Ilowaiskaja nousi hiljaa ylös, otti askeleen Liharewia kohti ja kiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. Kyynelistä, jotka kimaltelivat miehen silmäripsissä, väräjävästä, intohimoisesta äänestä ja kasvojen punasta käsitti hän, etteivät naiset olleet Liharewin puheen satunnaisena ja tyhjänä aiheena. Ne olivat hänen uuden viehätyksensä tai, kuten hän itse sanoi, uuden uskonsa esineenä. Ensi kerran elämässään näki Ilowaiskaja edessään innostuneen, tulisesti uskovan miehen. Kädenliikkeineen ja säihkyvine silmineen hän tuntui Ilowaiskajasta mielettömältä, raivokkaalta, mutta hänen silmiensä tulesta, puheesta ja kookkaan ruumiin liikkeistä hehkui niin voimakas kauneus, että Ilowaiskaja huomaamattaan seisoi hänen edessään aivan kuin maan alle vajonneena ja riemuavin silmin katsoi hänen kasvoihinsa.
— Ja äitini sitte! — puhui hän ojentaen käsiään Ilowaiskajaa kohti rukoilevin kasvoin. — Olen myrkyttänyt hänen elämänsä, tahrinut hänen käsityksensä mukaan Liharewin suvun maineen ja tuottanut hänelle niin paljon kipua ja tehnyt pahaa, että vain pahin vihollinen voi tehdä niin ja mikä on ollut seuraus? Veljet antavat hänelle muutamia ropoja hartaustoimituksia varten, vaan äiti kieltäytyy tyydyttämästä uskonnollisia tunteitaan, säästää nuo rovot ja lähettää salaa tuhlaajapojalleen Grigorille! Yksistään tämä pikku seikka kasvattaa ja jalostaa henkeä paljoa voimakkaammin kuin mitkään teoriat ja 35,000 lajia. Voisin kertoa teille tuhansia esimerkkiä. Otetaan vaikka teidät! Ulkona on yö ja myrsky, vaan te matkustatte isänne ja veljenne luo lämmittääksenne heitä suurena juhlana hellyydellänne, vaikka he eivät mahda teitä muistellakaan, ovat unohtaneet teidät. Mutta rakastukaahan vain kovasti johonkuhun ihmiseen, niin saattepa nähdä, että menette hänen jälestään vaikka pohjoisnavalle. Vai mitä?
— Niin, jos… kerran rakastan.
— Siinäpä se! — riemahti Liharew. — Jumaliste, miten olen iloinen, että tutustuin teihin! Kohtaloni on niin hyvä, että se aina antaa minun tavata mainioita ihmisiä. Ei päivää, ettei semmoista tuttavuutta, että vaikka henkensä antaisi sen edestä. Tässä maailmassa on paljoa enemmän hyviä ihmisiä kuin pahoja. Teidän kanssanne olemme tässä avomielisesti ja syviä säikeitä myöten pakisseet, aivan kuin oltaisi satavuotisia tuttavuksia. Toisinaan sattuu niin, että kymmenen vuotta saa murjottaa ja olla ääneti, salata kaikki vaimoltaan ja ystäviltään, vaan kun toisinaan tapaa rautatievaunussa koulupojan, niin avaa hänelle koko sydämensä. Teitä on minulla kunnia nähdä ensi kertaa, vaan olen tehnyt teille niin syvän katumuksen, etten koskaan ole semmoista tehnyt. Ja miksi?