Käsiään hieroskellen ja hymyillen Liharew käveli hieman aikaa huoneessa ja alkoi sitte taas puhua naisista. Tällä välin oli alettu soittaa aamukirkkoon.
— Hyvä Jumala! — itki Sasha. — Rupattelee eikä anna nukkua!
— Tosiaankin, — häpsähti Liharew, — anna anteeksi, kultaseni. Nuku, nuku… Paitsi häntä on minulla vielä kaksi poikaa, — kuiskasi hän. — Ne ovat setänsä luona, vaan tämä ei tule hetkeäkään toimeen isättä. Kituu, nurkuu ja niin on minuun takertunut kuin kärpänen hunajaan. Olen tässä, neitiseni, rupatellut tosiaankin liian kauan. Ei haittaisi, jos tekin levähtäisitte. Sallitteko, niin laitan teille vuoteen?
Lupaa odottamatta hän otti märän turkin, puistaisi sitä ja levitti penkille nurin, kokoili hujanhajan heitetyt huivit ja saalit, pani päänaluseksi torvelle käärityn palton ja kaiken tämän hän teki ääneti, kasvoilla orjamaisen harras innostus, aivan kuin ei olisi ollenkaan hamuillut naisen vaateriepuja, vaan kokoillut pyhän astian pirstaleita. Koko hänen vartalossaan kuvastui syyllisyyttä ja hätääntynyttä arkuutta, aivan kuin hän olisi häpeillyt hennon olennon läsnäollessa vartensa väkevyyttä ja kookkuutta.
Kun Ilowaiskaja oli asettunut levolle sammutti Liharew kynttelin ja istuutui jakkaralle uunin viereen.
— Niin, niin, neitiseni, — kuiskaili hän polttaen paksua paperossia ja puhaltaen savun uuniin. — Luonto on istuttanut venäläiseen uskon suuren kyvyn, tutkiskelevan järjen ja ajattelemisen lahjan, mutta kaikki tämä murskautuu pirstoiksi huolettomuuden, laiskuuden ja haaveilevan kevytmielisyyden kalliota vasten. Niin, niin…
Ilowaiskaja katseli kummissaan pimeään eikä nähnyt muuta kuin punaisen pilkun pyhimyskuvalla ja kekäleiden leimujen heijastuksen Liharewin kasvoilla. Pimeä, kellojen soitto, myrskyn ulvonta, ontuva poika, valitteleva Sasha, onneton Liharew ja hänen tarinansa — kaikki tämä sekottui ja sakoi yhdeksi valtavaksi vaikutukseksi ja avara maailma tuntui hänestä arvoitukselta, se humisi ihmeiden paljoutta ja lumoavien voimien huumaa. Kaikki äsken kuultu kaikui yhä vielä hänen korvissaan ja inehmon elämä kuvastui hänelle ihanana, runollisena taruna, jolla ei loppua ollut.
Ja valtava vaikutus kasvoi kasvamistaan, kietoi hulpeisiinsa tietoisuuden ja muuttui makeaksi uneksi. Ilowaiskaja nukkui, mutta näki pyhimyskuvalampun ja paksun nenän, jolla kekäleiden kerkeä valo punaisena hyppi.
Hän kuuli itkua.
— Rakas isä, — rukoili lapsen ääni, — mennään takasin sedän luo.
Siellä on joulupuu! Siellä on Stepa ja Kolja!