Niin vierivät vuodet vierimistään. Anna Aleksejevnalla oli jo kaksi lasta. Kun minä tulin Luganovitsheille, hymyili sisäkkö ystävällisesti, lapset huusivat, että setä Pavel Konstantinitsh saapui, ja riippuivat minun kaulassani. Kaikki iloitsivat. He eivät nähneet minun sieluuni ja luulivat, että minäkin iloitsen. Kaikki näkivät minussa jalon olennon. Sekä täysikasvuiset että lapset tunsivat, että huoneessa liikkuu jalo olento, ja tämä loi heidän ja minun välisiin suhteihin erikoista ihanuutta, ikäänkuin minun läsnäollessani heidän elämänsä olisi muuttunut puhtaammaksi ja kauniimmaksi. Minä ja Anna Aleksejevna kävimme yhdessä teatterissa, aina jalkaisin. Me istuimme rinnakkain nojatuoleissa, olkapäämme hipaisivat toisiaan, minä otin hiljaa hänen käsistään kiikarin, ja silloin minä tunsin, että hän on niin lähellä minua, että hän on minun omani ja että me emme voi elää ilman toisiamme. Mutta jokin selittämätön väärinkäsitys aiheutti sen, että me teatterista lähdettyämme aina hyvästelimme ja erosimme kuin vieraat, oudot. Kaupungissa juoruttiin meistä jo Jumala ties mitä, mutta ihmisten jutuissa ei ollut sanaakaan totta.
Viime vuosina Anna Aleksejevna alkoi yhä useammin matkustaa milloin äitinsä milloin sisarensa luo. Hän oli usein huonolla tuulella, sillä hän käsitti, että hänen elämänsä on särkynyt eikä voi enää häntä tyydyttää. Anna Aleksejevna ei tahtonut nähdä miestään eikä lapsiaan. Hänen täytyi jo ruveta heikontuneita hermojaan hoitamaan.
Me vaikenimme ja yhä vaikenimme, mutta sivullisten henkilöitten läsnäollessa hän tunsi kummallista kiihtymystä minua kohtaan. Mistä ikinä minä puhuinkaan, ei hän myöntänyt minun olevan oikeassa ja jos minä olin joutunut kiistaan jonkun kanssa, asettui hän vastustajani puolelle. Jos minä satuin rikkomaan jotakin, virkkoi hän kylmästi:
— Onnittelen teitä.
Jos teatteriin mentäessä tulin unohtaneeksi ottaa kiikarin mukaan, niin sanoi hän:
— Tiesinhän minä, että te unohdatte sen.
Olkoonpa sitten onneksi tai onnettomuudeksi, mutta meidän elämässämme ei ole mitään, mikä ei päättyisi ennemmin tai myöhemmin. Eron hetki oli tullut, sillä Luganovitsh määrättiin piirioikeuden puheenjohtajaksi erääseen eteläiseen kuvernementtiin. Piti myödä huonekalut, hevoset, huvila. Kun me matkustimme huvilaan ja sitten sieltä takaisin palatessa katsahdimme taaksemme, nähdäksemme viimeisen kerran puutarhan tai vihreän katon, niin kaikkien oli sanomattoman ikävä ja minä ymmärsin, että nyt ei ollut erottava ainoastaan huvilasta. Oli päätetty, että elokuun lopulla me saatamme asemalle Anna Aleksejevnaa, jonka lääkärit määräsivät Krimiin, ja että vähä myöhemmin matkustaa Luganovitsh lapsineen eteläiseen kuvernementtiinsa.
Me saatoimme Anna Aleksejevnaa suuressa joukossa. Kun hän oli hyvästellyt miehensä ja lapsensa ja kolmanteen lähtösoittoon oli vain hetkinen jälellä, niin juoksin minä hänen luokseen rautatievaunuun asettaakseni vaununhyllylle erään vasun, jonka hän oli unohtaa. Silloin oli meidän erottava ja hyvästeltävä. Kun siellä vaunussa katseemme yhtyivät, niin pettivät henkiset voimamme: minä syleilin häntä, hän painoi kasvonsa rintaani vasten ja kyyneleet vuosivat virtanaan. Suudellen hänen kasvojaan ja kyynelien kostuttamia käsiään, — oh, kuinka me olimme onnettomia! — minä tunnustin hänelle rakkauteni ja polttava tuska sydämessäni minä ymmärsin, kuinka joutavaa, mitätöntä ja petollista oli kaikki se, mikä esti meitä rakastamasta toisiamme. Minä ymmärsin, että kun rakastaa, niin on rakkautta harkittaessa lähdettävä jostakin ylevämmästä, tärkeämmästä kuin onni tai onnettomuus, synti tai hyve jokapäiväisessä merkityksessä tai oltava peräti harkitsematta.
Minä suutelin viimeisen kerran Anna Aleksejevnaa, puristin hänen kättään ja me erosimme — ainiaaksi…
Aljohinin kertoessa oli sade laannut ja aurinko pilkisti esiin. Burkin ja Ivan Ivanitsh siirtyivät ulkoparvekkeelle, josta oli ihana näköala yli puutarhan ja myllylammen, joka nyt auringon paisteessa kimalsi kuin kuvastin. He ihailivat ja säälivät tätä miestä, jonka katseessa oli niin paljon hyväsydämisyyttä ja älyä ja joka niin avosydämisesti oli heille kertonut, että hän todella hyöri tällä suurella maatilallaan niinkuin orava pyörässään eikä harrastanut tieteitä tai jotakin muuta, mikä olisi tehnyt hänen elämänsä huvittavammaksi. Ja he kuvittelivat mielessään, kuinka surulliset mahtoivatkaan nuoren naisen kasvot olla, kun Aljohin häntä hyvästeli rautatievaunussa, suudellen hänen poskiaan ja käsiään. He olivat molemmat tavanneet Anna Aleksejevnan kaupungissa, olipa hän Burkinista, joka hänet tunsi, jotensakin kaunis.