— Miksette pitkään aikaan ole käynyt meillä? Onko jotakin tapahtunut?
Hänen katseensa, siro, hieno kätensä, jonka hän minulle ojensi, kotipukunsa, kauniisti kammattu tukkansa, äänensä, askeleensa tekivät minuun aina saman, uutuutta väräjävän, harvinaisen vaikutuksen, jolla tuntui olevan niin tärkeä sija minun elämässäni. Me vuoroin keskustelimme ja vaikenimme, ajattelimme itseksemme tai soitti hän minulle pianoa. Jollei herrasväki ollut kotona, niin jäin minä odottamaan, puhuttelin lapsenpiikaa, leikin lapsen kanssa tai lepäsin työhuoneessa turkkilaisella sohvalla sanomalehteä lukien. Mutta kun Anna Aleksejevna palasi kotiin, riensin minä eteiseen häntä vastaan, otin häneltä kaikki ostokset, jotka minä aina jonkunlaisella rakkaudella ja koulupojan riemulla kannoin sisään.
Venäläinen sananlasku sanoo: kun ei ollut akalla hommaa, niin osti porsaan. Kun ei Luganovitsheilla ollut hommaa, niin he ystävystyivät kanssani. Ellen minä pitkään aikaan käynyt kaupungissa, olin minä heidän mielestään sairastunut tai oli minulle jotakin tapahtunut, ja he huolehtivat kovasti minun tähteni. He ajattelivat surumielin, että minä, sivistynyt, kielitaitoinen mies, jonka pitäisi harrastaa tieteitä tai kirjallisia töitä, asun maalla, hyörin kuin orava pyörässään, teen ahkerasti työtä, mutta olen sittenkin aina rahapulassa. Heistä näytti, että minä kärsin ja jos puhuin, nauroin tai söin, niin tein sen vaan salatakseni kärsimyksiäni. Vieläpä iloisinakin hetkinä, kun minun oli hyvä olla, tunsin heidän tutkivan katseensa tarkkaavan minua. He olivat kovin herkkätunteisia ja kun minä todella olin vaikeassa asemassa ja joku velkoja ahdisti tai kun ei minulta riittänyt rahoja määräaikaisiin maksuihin, niin he kuiskasivat akkunan luona jotakin toisilleen, minkä jälkeen herra Luganovitsh astui luokseni ja sanoi vakavana:
— Jos te, Pavel Konstantinitsh, tarvitsette rahaa, niin minä ja vaimoni pyydämme teitä ujostelematta lainaamaan meiltä.
Ja hänen kasvonsa punastuivat liikutuksesta. Mutta sattuipa toisinaan, että heidän samaten ensin kuiskailtuaan akkunan luona, isäntä astui korvat punaisina luokseni ja virkkoi:
— Minä ja vaimoni pyydämme sydämellisesti teitä vastaanottamaan tämän lahjan.
Ja Luganovitsh ojensi minulle parin koristeellisia kalvosinnappeja, savukekotelon tai lampun. Ja vastalahjaksi lähetin minä heille lintuja, voita ja kukkia. On paikallaan huomauttaa, että he olivat varakkaita ihmisiä. Ensin minä otin usein lainoja ja olin ajattelematon, kun otin mistä vain sain, mutta en olisi mitenkään voinut lainata Luganovitsheilta. Eipä siitä sen enempää!
Minä olin onneton. Sekä kotona että työssä minä ajattelin Anna Aleksejevnaa ja koetin päästä tämän nuoren, kauniin ja ymmärtäväisen naisen salaisuuden perille, miksi hän menee vaimoksi ikävälle miehelle, melkein ukolle — Luganovitsh oli yli neljänkymmenen — jonka kanssa hänellä on lapsia, ja minä koetin ymmärtää tätä ikävää, hyväntahtoista miestä, joka ajattelee niin ikävän järkevästi, joka tanssiaisissa ja iltamissa pysyttelee ylhäisten henkilöitten läheisyydessä, joka on veltto, tarpeeton, kasvoillaan nöyrä ja tylsä ilme, niinkuin uhrieläimellä, mutta joka uskoo oikeuteensa olla onnellinen ja omata lapsia Anna Aleksejevnan kanssa. Ja minä yhä koetin päästä selville siitä, miksi Anna Aleksejevna oli tavannut juuri hänet eikä minut ja miksi oli elämässämme näin kauhean erehdyksen täytynyt tapahtua.
Aina kun tulin kaupunkiin, näin minä Anna Aleksejevnan silmistä, että hän oli odottanut minua. Tunnustipa hän itsekin minulle tunteneensa itsensä jo aamusta saakka niin omituiseksi; hän oli ennustanut, että minä saapuisin. Me haastelimme ja vaikenimme emmekä tunnustaneet rakkauttamme vaan salasimme sen arasti, luulevasti. Me pelkäsimme kaikkea, mikä voisi paljastaa salaisuutemme toinen toisellemme. Minä rakastin hellästi, syvästi, mutta harkitsin ja kysyin itseltäni, mihin voisi meidän rakkautemme johtaa, jollei meissä ole riittävästi voimia voidaksemme kamppailla sitä vastaan, Minusta näytti uskomattomalta, että tämä minun hiljainen, surullinen rakkauteni yhtäkkiä voisi raa'asti katkaista hänen miehensä ja lastensa elämän onnellisen juoksun ja häiritä rauhan siinä talossa, jossa minua niin rakastettiin ja jossa minuun luotettiin. Olisiko se kunniallista? Anna Aleksejevna lähtisi kanssani, vaan minne? Minne voisin minä hänet viedä? Toista olisi, jos elämäni olisi kaunis, innostava, jos minä taistelisin isänmaani vapautuksen puolesta tai olisin kuuluisa oppinut, taiteilija, mutta nythän tulisin vietelleeksi hänet tavallisesta, arkipäiväisestä ympäristöstä toiseen, vielä arkipäiväisempään. Ja kuinka kauan kestäisi onnemme? Mitenkä hänen kävisi, jos minä sattuisin sairastumaan, kuolemaan tai jos me edes kyllästyisimme toisiimme?
Ja Anna Aleksejevna arveli nähtävästi samoin. Hän ajatteli miestään, lapsiaan ja äitiään, joka rakasti hänen miestään kuin omaa poikaansa. Jos Anna Aleksejevna antautuisi tunteelleen, niin täytyisi hänen joko valehdella tai puhua totta ja hänen asemassaan olisi kumpikin yhtä kauheata, sopimatonta. Ja häntä kiusaisi kysymys: onko hänen rakkautensa minulle todella onneksi, eikö hän vain kahlehtisi minun elämäni, joka jo muutenkin on raskasta ja täynnä kaikenlaisia onnettomuuksia? Hänestä näytti, kuin hän ei enää olisi kyllin nuori minulle eikä kyllin työkykyinen alkaakseen uutta elämää. Puhuipa hän miehelleen usein siitä, että minun pitäisi naida ymmärtäväinen, arvokas nainen, joka olisi hyvä emäntä ja kykenisi auttamaan, — mutta samassa hän lisäsi, että tuskinpa on koko kaupungissa sellaista naista.