Me istumme rinnan; sitten menimme ravintolasuojaan kävelemään.
— Te olette laihtunut, sanoi Anna Aleksejevna. — Oletteko sairastanut?
— Olen. Minun olkapääni on vilustunut ja sadeaikana minä nukun huonosti.
— Te näytätte väsyneeltä. Silloin keväällä, kun tulitte luoksemme päivälliselle, olitte nuoren ja reippaan näköinen. Te olitte innostunut ja puhuitte paljon, olitte hyvin huvittava ja tunnustaakseni totuuden, minä viehätyin teihin. Minä olen kesän kuluessa usein teitä muistellut ja tänään, kun valmistauduin teatteriin, aavistin näkeväni teidät.
Ja hän alkoi nauraa.
— Mutta tänään te näytätte väsyneeltä, — toisti Anna Aleksejevna. —
Se vanhentaa teitä.
Seuraavana päivänä minä suurustin Luganovitsheilla. Aamiaisen jälkeen he ajoivat kesähuvilaansa järjestääkseen sen talvikuntoon; minä läksin heidän kanssaan. Ja heidän kanssaan minä palasin takaisin kaupunkiin ja join puoliyön aikana teetä heidän hiljaisessa perheessään, kun tuli paloi kaniinissa ja nuori äiti poistui katsomaan, nukkuiko hänen pikku tyttärensä. Ja tämän kerran perästä kävin kaupungissa ollessani aina Luganovitsheilla. Minuun totuttiin ja minä totuin heihin. Tavallisesti astuin minä sisään koputtamatta, kuin omainen ainakin.
— Kuka siellä? — kuului vitkaan perähuoneista ääni, joka tuntui minusta niin ihanalta.
— Se on Pavel Konstantinitsh, — vastasi sisäkkö tai lapsenpiika.
Anna Aleksejevna tuli huolestuneen näköisenä vastaani ja kysyi joka kerta: