Ensi vuosina valittiin minut täällä arvoisaan sovinto-oikeuteen. Olipa toisinaan lähdettävä kaupunkiin ottamaan osaa piirioikeuden kokouksiin ja tämä huvitti minua. Kun elää täällä pari kolme kuukautta, etenkin talvella, eikä käy missään, niin tulee vihdoin oikein ikävä mustaa takkia. Ja piirioikeudessa näki mustia takkeja, univormuja, frakkeja, siellä oli lakimiehiä ja yleensä sivistyneitä ihmisiä, joiden kanssa saattoi vaihtaa ajatuksiaan. Senjälkeen kun oli torkkunut reessä ja syönyt väentuvassa, tuntui kerrassaan ylelliseltä saada istua nojatuolissa, yllään puhtaat vaatteet, kevyet jalkineet ja kellonvitjat rinnalla!
Kaupungissa otettiin minut sydämellisesti vastaan ja minä tein mielelläni uusia tuttavuuksia. Ja kaikista tuttavuuksistani oli kaikkein täydellisin ja, totta puhuen, kaikkein suloisin Luganovitshin, piirioikeuden varapuheenjohtajan kanssa tekemäni tuttavuus. Te molemmat tunnette hänet: mitä herttaisin mies. Silloin oli juuri se kuuluisa murhapolttoasia esillä; tutkintoa kesti pari päivää ja me olimme kovin rasittuneet. Luganovitsh katsahti minuun ja sanoi:
— Tiedättekö mitä? Lähdetäänpä meille päivälliselle!
Tämä oli odottamatonta, sillä me olimme hyvin vähän tuttuja, ainoastaan virallisesti, enkä ollut kertaakaan käynyt heillä. Minä poikkesin hetkeksi hotelliini muuttaakseni pukua ja lähdin sitten päivälliselle. Siellä tulin tuntemaan Anna Aleksejevnan, Luganovitshin vaimon. Tämä oli silloin vielä nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta, ja oli puolisen vuotta sitä ennen synnyttänyt ensimäisen lapsen. Asia on jo vanha, mutta nyt olen koettanut selvittää itselleni, mikä oli hänessä niin harvinaista ja mikä hänessä niin miellytti, vaikka silloin päivällistä syödessäni kaikki oli minusta päivän selvää. Olin nähnyt nuoren naisen, ihanan, hyväsydämisen, intelligentin, hurmaavan naisen, jollaista en sitä ennen ollut milloinkaan nähnyt. Ja samassa tunsin hänessä läheisen, jo tutun olennon, ikäänkuin olisin nähnyt nämä kasvot, nämä ystävälliset, viisaat silmät jo joskus lapsuudessani, ehkä valokuva-albumissa, joka oli äitini pöydällä.
Murhapoltosta syytettiin neljää juutalaista ja päätettiin heidän liittoutuneen, minusta aivan syyttä. Olin päivällispöydässä hyvin levoton, minun oli painostava olla, enkä enää muista, mitä puhuin, mutta muistan ainakin Anna Aleksejevnan yhä nyökäytelleen päätään ja kysyneen mieheltään:
— Dmitrij, kuinka se on mahdollista?
Luganovitsh, tuo avosydäminen mies, oli niitä, jotka pysyvät lujasti mielipiteessään, että jos kerran joku joutuu oikeuteen, on hän syyllinen, ja että tuomion oikeudenmukaisuutta saattaa epäillä ainoastaan laillisessa järjestyksessä, paperilla, vaan ei millään muotoa päivällispöydässä eikä yksityisessä keskustelussa.
— Me emme ole murhapolttoa tehneet, — virkkoi hän leppeästi, — ja senpätähden ei meitä tuomitakaan eikä suljeta tyrmään.
Molemmat, sekä mies että vaimo, huolehtivat vain siitä, että minä söisin ja joisin enemmän. Muutamista pikkuseikoista, kuten esim. siitä, kuinka he yhdessä keittivät kahvia tai puolesta sanasta ymmärsivät toisensa, saatoin minä päättää, että heidän elämänsä on rauhallista, onnellista ja että heidän vieraansa on heille iloksi. Päivällisen jälkeen he soittivat minulle pianoa nelikätisesti, sitten tuli pimeä ja minä läksin kotiin. Tämä tapahtui kevään alussa. Senjälkeen vietin koko kesän Sofinossa kulkematta minnekään ja tuskinpa ennätin edes ajatella kaupunkia, mutta muisto sorjasta, hienopiirteisestä naisesta johtui joka päivä mieleeni: minä en ajatellut häntä, mutta oli aivankuin hänen heikko varjonsa olisi levännyt minun sieluni yli.
Myöhään syksyllä kaupungissa annettiin näytös hyväntekeväisyyden hyväksi. Minä astuin kuvernörin aitioon, jonne minut oli väliajalla kutsuttu, katson ympärilleni kuvernörinrouvan vieressä istuu Anna Aleksejevna. Taas vaikuttivat hänen kauneutensa ja lempeät silmänsä minuun yhtä voimakkaasti, yhtä kahlehtivasti kuin ennenkin, taas tunsin entistä läheisyyden tunnetta.