Sade rapisteli akkunoita koko yön.
Rakkaudesta.
Seuraavana päivänä tarjottiin aamiaiseksi hyvin maukkaita piirakoita, rapuja ja lampaanlihakotletteja. Syödessämme tuli kokki Nikanor ylikertaan tiedustelemaan, mitä vieraat haluaisivat päivälliseksi. Hän oli keskikokoinen, kasvoiltaan pöhöttynyt, pienisilmäinen, parraton, ja näytti siltä kuin hän ei olisi partaveitsellä ajanut viiksiänsä, vaan kyninyt ne sormin.
Aljohin kertoi, että kaunis Pelageja oli rakastunut tähän kokkiin. Mutta koska tämä oli juoppo ja eli hurjasti, ei Pelageja tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan suostui elämään näin. Kokki oli jumalinen mies eikä voinut uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi taipua sellaiseen, vaan vaati Pelagejaa avioliittoon ja ollessaan humalassa herjasi häntä, vieläpä löikin. Mutta silloin piiloutui Pelageja ylikertaan itkemään ja Aljohin sekä palvelija pysyttelivät kotona siltä varalta, jos Pelageja olisi tarvinnut apua.
Alettiin puhua rakkaudesta.
— Kuinka rakkaus syntyy, — sanoi Aljohin, — miksei Pelageja rakastunut johonkin toiseen, joka olisi paremmin sopinut hänelle sekä henkisten että ulkonaisten ominaisuuksiensa puolesta, vaan rakastui juuri kokki Nikanoriin, tuohon pölkkyyn, — kuten täällä kaikki häntä kutsuivat, — mikäli personallisen onnen vaatimukset rakkaudessa ovat tärkeitä. Kaikki tämä on tuntematonta ja siitä saattaa keskustella miten hyvänsä. Tähän saakka on rakkaudesta sanottu ainoastaan yksi kieltämätön totuus, nimittäin, että "se on suuri salaisuus", kaikki muu, mitä rakkaudesta on kirjotettu tai sanottu, ei ole johtanut lopputuloksiin, vaan on ainoastaan vaikuttanut kysymysten järjestykseen, jotka ovatkin jääneet ratkaisematta. Selitys, joka näyttää sopivan johonkin tapaukseen, ei kelpaa muihin, ja sentähden on minusta paras selittää kukin tapaus erikseen, ryhtymättä mitään yleisiä sääntöjä muodostamaan. Pitää, kuten lääkärit sanovat, yksilöityttää kukin eri tapaus.
— Aivan oikein, — myönsi Burkin.
— Me, venäläiset, innostumme herkästi näihin kysymyksiin, jotka sittenkin jäävät ratkaisematta. Tavallisesti kuvataan rakkautta runolliseksi, sitä koristellaan ruusuilla ja satakielillä, mutta me, venäläiset, koristelemme rakkautemme näillä suurilla kysymyksillä, valitsemmepa niistä kaikkein ikävimmät. Oli minullakin ollessani Moskovassa ylioppilaana elämän toveri, rakastettava daami, joka aina, kun häntä sylissäni hyväilin, ajatteli vain sitä, paljonko rahaa minä annan hänelle kuukausittain ja paljonko maksaa naula naudanlihaa. Niin mekin, kun rakastamme, emme herkeä tekemästä itsellemme kysymyksiä: onko tämä rehellistä vai epärehellistä, viisasta vai tyhmää, mihin johtaa tämä rakkaus ja niin edelleen. Onko se oikein vai ei, sitä eri tiedä, mutta että se häiritsee, ei tyydytä, kiusottaa, sen kyllä tiedän.
Tuntui siltä kuin Aljohin olisi tahtonut kertoa jotakin. Sellaisilla ihmisillä, jotka asuvat yksinään, on aina sydämellään jotakin, josta mielellään kertoisivat. Kaupungissa menevät vanhatpojat vartavasten saunaan tai ravintolaan saadakseen jotakin jutella, ja kertovatpa toisinaan kylvettäjille ja viinureille sanomattoman hauskoja juttuja. Maalla he tavallisesti vuodattavat sydämensä vierailleen. Nyt näkyi akkunasta harmaa taivas ja sateesta märät puut; tällaisessa säässä ei ollut minnekään menemistä eikä mitään muuta tekemistä, kuin kertoa ja kuunnella.
— Minä olen asunut Sofinossa ja harrastanut maanviljelystä jo kauan, — alkoi Aljohin, — aina siitä saakka, kun päätin luvut yliopistossa. Kasvatukseltani olen "hienohipiäinen" ja taipumuksiltani "kabinettinen". Saapuessani tänne oli maatila hyvin velkainen, mutta koska isäni oli osaksi velkaantunut minun luvuistani, niin päätin, etten lähde täältä ennenkuin olen maksanut velat. Päätin ja aloin tehdä työtä, mutta tunnustan, että se tuntui alussa vastenmieliseltä, Maa tuottaa täällä huonosti ja jotta maanviljelys kannattaisi pitää käyttää hyväkseen maaorjain tai päiväpalkkalaisten työtä, mikä on melkein samaa, tai sitten järjestää taloutensa talonpojan tavoin, s.o. olla itse perheineen pellolla työssä. Mitään välimuotoa ei tässä suhteessa ole. Mutta minä en ryhtynyt niin perinpohjaisiin muutoksiin. En jättänyt yhtäkään tilkkua viljelemättä, kokosin kaikki ukot ja akat naapurikylistä ja työ sujui kuin rasvattu. Minä itsekin ajoin auraa, kylvin, niitin ja surin samalla sekä olin naamaltani hapan kuin maalais-kissa, joka nälissään pureskelee puoliraakaa kurkun päätä. Ruumistani särki ja minä torkuin käydessänikin. Ensin näytti siltä kuin olisin helposti voinut sovittaa yhteen tällaisen työläis-elämän ja entiset kultturiharrastukseni. Sitä varten olisi vain, niin ajattelin, ylläpidettävä elämässäni määrättyä ulkonaista järjestystä. Minä asetuin tänne ylikerran vierashuoneihin asumaan ja määräsin, että minulle aamiaisen ja päivällisen jälkeen tarjottaisiin kahvia likörin kera. Mentyäni levolle luin "Vjestnik Evropy'a" myöhäiseen yöhön. Mutta osuipa seurakunnan sielunpaimen, isä Ivan, luokseni ja yhteen istumaan tyhjensi hän koko likörivarastoni. Sinne meni "Vjestnik Evropy'kin" papin tyttärille, kun ei kesällä, etenkään heinänteon aikaan ehtinyt edes kotiin nukkumaan, vaan nukahdin rekeen vajassa tai metsänvartijan mökkiin, — mitäpä luvuista silloin enää olisi voinut tulla? Vähitellen muutin alikertaan, aloin syödä väentuvassa, ja entisestä upeudesta on nyt jälellä vain Pelageja, joka palveli täällä jo isäni aikana. Kovin vaikea olisi minun erottaa hänet palveluksestani.