Hän astui yhtäkkiä Aljohinin luo ja alkoi puristella hänen käsiään puhuen rukoilevalla äänellä:
— Pavel Konstantinitsh, älkää rauhottuko, älkää antako nukuttaa itseänne! Niin kauan kuin olette nuori, voimakas, reipas, älkää väsykö tekemään hyvää! Onnea ei ole olemassa eikä se ole välttämätön, mutta jos elämällä on tarkotus ja päämäärä, niin tämä tarkotus tai päämäärä ei ole onni, vaan jokin järkevämpi ja jalompi. Tehkää hyvää!
Ja kaiken tämän sanoi Ivan Ivanitsh säälittävän pyytävästi hymyillen ikäänkuin olisi pyytänyt sitä itselleen.
Sitten he kaikki kolme istuivat nojatuoleissa salin eri puolilla eivätkä puhuneet mitään. Ivan Ivanitshin kertomus ei tyydyttänyt Burkinia eikä Aljohinia. Kun kenraalit ja naiset katsoivat kultaisista taulunkehyksistä hämärässä näyttäen eläviltä ihmisiltä ja kuuntelivat kertomusta surkuteltavasta virkamiehestä, joka söi karviaismarjoja, niin tuli kovin ikävä. Halutti saada kuulla ja puhua kauneista ihmisistä, naisista. Ja se, että he istuivat salissa, jossa kynttiläkruunu ja nojatuolit olivat verhotut, matot jalkojen alla ja puhelivat, että tässä ovat nuo samat henkilöt, jotka nyt katsovat kehyksistään, asuneet, istuneet, juoneet teetä ja se, että kaunis Pelageja nyt liikkui ääneti, — se oli kuvaavampaa kuin kaikki kertomukset.
Aljohinia nukutti kovasti, sillä hän nousi taloustointensa tähden hyvin varhain, noin kello kolmen tienoissa, ja nyt olivat hänen silmänsä painua kiinni. Mutta hän pelkäsi, että vieraat hänen poissaollessaan kertoisivat jotakin hauskaa, eikä sentähden tullut lähteneeksi levolle. Oliko se, mitä Ivan Ivanitsh äsken kertoi, viisasta ja oikein, sitä ei Aljohin ottanut harkitakseen. Vieraat eivät puhuneet suurimoista, ei heinistä eikä tervasta, vaan jostakin, mikä ei suorastaan kuulunut hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja sentähden hän oli iloissaan ja tahtoi, että he jatkaisivat…
— Mutta kyllä nyt on jo aika lähteä levolle, — sanoi Burkin nousten nojatuolistaan. — Toivotan teille hyvää yötä.
Aljohin hyvästeli ja poistui alikertaansa, mutta vieraat jäivät ylikertaan. Heille molemmille oli yöksi varattu suuri huone, jossa oli kaksi vanhaa puusänkyä kuvaveistoksineen ja nurkassa norsunluinen ristiinnaulitun kuva. Heidän leveistä, viileistä vuoteistaan, jotka kaunis Pelageja oli valmistanut, tuoksuivat uutukaiset liinavaatteet miellyttävästi.
Ivan Ivanitsh riisuutui puhumatta ja meni levolle.
— Jumala armahtakoon meitä syntisiä — lausui hän ja veti peiton päänsä yli.
Hänen piipustaan, joka oli jäänyt pöydälle, levisi lujasti tupakan katkua, eikä Burkin saanut nukutuksi eikä edes selville, mistä tämä voimakas haju tuli.