Mutta asia ei koske häntä, vaan minua itseäni. Minä tahdon kertoa teille, mikä muutos tapahtui minussa näiden muutamien tuntien kuluessa hänen maatilallaan. Illalla, kun joimme teetä, toi kyökkipiika kukkuraisen lautasellisen karviaismarjoja pöytään. Ne eivät olleet ostetuita, vaan omista pensaista ensi kertaa koottuja. Nikolai Ivanitsh hymyili ja hetken aikaa vaieten katseli marjoja kyynelsilmin, — hän ei voinut liikutuksen tähden puhua. Pani sitten yhden marjan suuhunsa, katseli minua voitokkaasti kuin lapsi, joka vihdoinkin on saanut toivomansa leikkikalun ja sanoi:
— Kuinka maukas!
Ja hän söi halukkaasti toistaen yhä:
— Kuinka maukkaita! Maistahan nyt!
Marjat olivat kovia ja happamia, mutta, niinkuin sanoo Pushkin, "meitä kohottava petos on meille kalliimpi kuin kaikki totuudet yhteensä." Minä näin onnellisen ihmisen, jonka pyhä unelma toteutui, joka saavutti elämänsä päämäärän, sai mitä tahtoi, ja joka oli tyytyväinen kohtaloonsa, itseensä. Minun käsitykseeni ihmis-onnesta oli aina liittynyt jotakin surullista, mutta nähdessäni nyt onnellisen ihmisen minut valtasi raskas, epätoivoinen tunne. Etenkin oli minun yöllä kovin vaikea olla. Vuoteeni oli valmistettu veljen makuusuojan viereiseen huoneeseen ja minä kuulin kuinka hän, voimatta nukkua, nousi ylös ja meni karviaismarjalautasen luo ottaen siitä marjan kerrallaan. Minä ajattelin: kuinka paljon tyytyväisiä, onnellisia ihmisiä todella löytyykään! Millainen onkaan tämä voima! Te silmäilette elämää: voimakkaitten hävyttömyyttä ja joutilaisuutta, heikkojen raakuutta ja eläimellisyyttä, ympärillä köyhyyttä, ahdinkoa, luonnottomuutta, juoppoutta, teeskentelyä, valhetta… Siitä huolimatta vallitsee kaikissa taloissa ja kaduilla rauha ja hiljaisuus. Viidestäkymmenestä tuhannesta kaupungin asukkaasta ei yksikään huutaen vaikeroi. Me näemme ne, jotka menevät torille ostamaan ruokatavaroita, jotka päivällä syövät, yöllä nukkuvat, puhuvat joutavia, menevät naimisiin, vanhentuvat, kuljettavat hartain mielin vainajiaan hautaan. Mutta me emme näe emmekä kuule niitä, jotka kärsivät ja se, mikä elämässä on kauheata, tapahtuu jossakin kulissien takana. Kaikki on hiljaista ja rauhallista, ainoastaan sanaton tilasto puhuu toista: noin paljon juotu, noin paljon lapsia kuollut nälkään. Ja tällainen järjestys on nähtävästi tarpeellinen. Kaiketi on onnellisen hyvä olla vain siksi, että onnettomat kantavat kuormansa valittamatta, ja ilman tätä äänetöntä hätää ei onni olisi mahdollinen. Se on yleistä hypnosia. Jokaisen tyytyväisen ja onnellisen ihmisen oven takana pitäisi jonkun seistä vasara kädessä ja yhtä mittaa jyskyttäen muistuttaa, että on olemassa onnettomia, että vaikka hän olisi kuinka onnellinen, niin elämä joko ennemmin tai myöhemmin näyttää kyntensä, uhkaa tuho — sairaus, köyhyys, vahingot, eikä kukaan häntä enää näe eikä kuule, niinkuin hän nyt ei näe eikä kuule muita. Mutta vasaralla kolkuttajaa ei ole, onnellinen elää elämistään ja elämän pikkuhuolet hipaisevat häntä vain hiljaa kuin tuuli haavan lehtiä, — ja kaikki on taas onnellista.
— Sinä yönä selvisi minulle, kuinka minäkin olin tyytyväinen ja onnellinen, — jatkoi Ivan Ivanitsh nousten. — Minäkin aterioidessani tai metsästäessäni opin tietämään, kuinka pitää elää, kuinka uskoa, kuinka hallita kansaa. Minäkin sanoin, että oppi on valoa, että sivistys on välttämätöntä, mutta yksinkertaisille ihmisille on luku- ja kirjoitustaito toistaiseksi kyllin. Vapaus on hyve, sanoin, ilman sitä on yhtä mahdoton elää kuin ilmatta, mutta pitää odottaa. Niin minä puhuin, mutta nyt kysyn:
— Miksi odottaa? — ja kertoja katsoi vihaisesti Burkiniin. — Miksi odottaa? Minkä mietelmäin nimessä? Minulle vastataan: ei kaikkea yhdellä kertaa, jokainen aate toteutuu elämässä vähitellen, aikanaan. Mutta kuka sen sanoo? Missä on todistus siitä, että se on oikeudenmukaista? Te turvaudutte asiain luonnolliseen menoon, ilmiöiden lakiin, mutta onko se mikään laki, että minä, elävä, ajatteleva ihminen seison kuilun partaalla ja odotan, sillaikaa kun se yhä suurenee tai peittyy liejuun, sillaikaa kun minä, ehkä, voisin hypätä sen yli tai rakentaa sillan sen yli. Ja vieläkin: miksi siis odottaa? Odottaa, kun ei riitä voimia elääkseni, vaikka elettävä kuitenkin on ja elää haluttaa!
Minä läksin varhain aamulla veljeni luota ja siitä saakka oli minusta sietämätöntä olla kaupungissa. Minua ahdistavat rauha ja hiljaisuus, minä pelkään katsoa akkunoihin, koska minusta nyt ei ole olemassa sen raskaampaa näkyä kuin onnellinen perhe, joka istuu pöydän ympärillä teetä juomassa. Olen jo vanha, en kelpaa taisteluun enkä kykene edes vihaamaan. Minä henkisesti vaan suren, tuskaannun, harmistun, öisin polttaa päätäni ajatusten tulva enkä voi nukkua… Oi, jospa olisin nuori!
Ivan Ivanitsh asteli innostuneena nurkasta nurkkaan ja toisti:
— Jospa olisin nuori!