Vuodet vierivät, hänet muutettiin toiseen kuvernementtiin, hän täytti jo neljäkymmentä vuotta, vaan luki yhä vielä ilmotuksia sanomalehdistä ja kokosi rahaa. Sitten sain tietää, että hän oli nainut. Kaiken tarkotuksena oli maatalo karviaispensaineen ja senpätähden hän ilman vähintäkään sympatiaa tuli naineeksi vanhan, ruman leskivaimon, jolla oli jonkun verran rahoja. Naimisissa ollessaankin hän eli kitsaasti antamatta edes kylliksi ruokaa vaimolleen. Ennen oli vaimo ollut naimisissa erään postimestarin kanssa, jolloin oli tottunut piirakoihin ja juomiin, mutta toisissa naimisissa hän tuskin sai ruisleipääkään kyllikseen nähdä, alkoi kuihtua ja noin kolmen vuoden kuluttua heitti henkensä. Minun veljeni ei tietysti epäillyt hetkeäkään, että hän olisi ollut syypää vaimonsa kuolemaan. Raha sokaisee ihmisen kuin viina. Kaupungissamme kuoli kauppias. Kuoleman lähestyessä hän käski lautasellisen hunajaa ja söi kaikki rahansa ja arvopaperinsa hunajassa, jottei kukaan niitä saisi. Kerran minä olin asemalla pysähtynyt katselemaan karjalaumaa, kun eräs kulkukauppias joutui veturin alle, jossa toinen jalkansa irtaantui muusta ruumiista. Me kannoimme hänet erääseen vastaanottohuoneeseen, veri virtasi, — se oli kauheaa katsella, mutta hän pyysi, että katkennut jalka tuotaisiin hänelle ja hän suri sitä; irtaantuneen jalan saappaassa oli kaksikymmentä ruplaa, joita hän halusi.
— Hän eksyy jo toiseen asiaan, — sanoi Burkin.
— Vaimonsa kuoltua, — jatkoi Ivan Ivanitsh hetken mietittyään, — alkoi veljeni etsiä maatilaa. Vaikka kymmenen vuotta etsisit, et sittenkään löydä mieleistäsi, vaan ostat aivan toisenlaisen kuin mitä ajattelit. Veljeni osti välittäjän kautta sata kaksitoista desjatinaa maata kiinnitysvelkoineen. Maatilalla oli komea päärakennus, väentupa, puisto, mutta ei hedelmäpuutarhaa, ei karviaispensasta eikä lampea sorsineen. Oli joki, mutta sen vesi oli kahvin väristä, sillä toisella puolella maatilaa oli tiilitehdas, toisella — luumylly. Mutta Nikolai Ivanovitsh ei siitä paljoakaan välittänyt; hän tilasi kaksikymmentä karviaismarjapensasta, istutti ne ja niin tuli hänestä tilanomistaja.
Viime vuonna kävin häntä tervehtimässä. Lähdenpä tästä katsomaan, miten hän siellä oikein asustaa, ajattelin. Kirjeissään mainitsi hän maatilansa nimen olevan Tshumbaroklovin Nummi, eli Himalaiskoje. Minä saavuin Himalaiskojeen jälkeen puolenpäivän. Oli helteinen. Kaikkialla ojia, aitoja, kuusi-istutuksia, — enpä ollut pihalle päästä enkä löytää paikkaa hevoselle. Astuin taloon: vastaani tulee ruskea koira, lihava kuin porsas. Se halusi haukkua, mutta oli niin laiska, ettei viitsinyt. Keittiöstä tuli ulos paljasjalkainen piika, hänkin lihava kuin sika ja sanoi, että isäntä on päivällislevolla. Menin veljeni luo; hän istui vuoteessa polvet peitettyinä. Hän oli vanhentunut, lihonnut, pöhöttynyt; posket, nenä ja huulet aivan pullottivat, kas vaan, ettei repeä peitteeseensä.
Me syleilimme toisiamme ja taisimme vähän itkeäkin, ei ainoastaan ilosta, vaan myöskin surusta, ajatellessamme, että olemme joskus olleet nuoria, vaan nyt jo harmaahapsisia, haudan partaalla. Hän pukeutui ja vei minut katsomaan maatilaansa.
— No mitenkä sinä täällä oikein viihdyt? — kysyin minä.
— Hyvinhän se on mennyt, Jumalan kiitos!
Hän ei ollut enää entinen arka virkamies, vaan aito tilanomistaja, herra. Hän oli jo kotiutunut, tottunut ja päässyt makuun: söi paljon, kylpi usein, lihoi, käräjöi jo kunnan ja molempain tehtaitten kanssa ja suuttui hirveästi, elleivät talonpojat kutsuneet häntä "teidän ylhäisyytenne". Huolehtipa sielustaankin, vaikka herrastapaan, eikä tehnyt hyvää muuten vaan, vaan harrastuksesta. Entä mitä hyvää? Paranteli talonpoikia kaikenmoisista taudeista soodavedellä ja risiniöljyllä ja piti nimipäivänään kiitosrukouksen kylässä ja juotti sitten alustalaisilleen puoli sankoa viinaa, sillä hän arveli, että se kuului asiaan. Ah, näitä kauheita juominkeja! Tänään kiskoo lihava tilanomistaja talonpoikia laitumenvarkaudesta kruununvoudin eteen, vaan huomenna, juhlapäivänä, juottaa heille oikein sangosta, ja talonpojat juovat ja huutavat ja kumartavat humalassa isäntänsä jalkojen juureen. Muutos parempaan päin, kylläisyys, laiskuus kehittävät venäläisessä mitä hävyttömintä itsetietoisuutta. Nikolai Ivanitsh, joka kerran valtiokonttorissa palvellessaan ei ollut edes itselleen uskaltanut tunnustaa omaavansa mitään mielipiteitä, puhui nyt vain sulaa totuutta ja aivankuin joku ministeri. "Sivistys on välttämätön, mutta kansalle se on vielä ennenaikaista tai ruumiillinen rangaistus on yleensä vaarallista, mutta muutamissa tapauksissa se on hyödyllistä ja ehdottoman tarpeellista."
— Minä tunnen kansan ja osaan kohdella sitä, — sanoi hän. — Kansa rakastaa minua. Kun minä vaan sormea heilautan, niin tekee kansa minulle, mitä tahdon.
Ja tämän hän sanoi tietävästi ja hyväntahtoisesti hymyillen. Ainakin parikymmentä kertaa toisti hän: "me, aateliset", "minä aatelismiehenä". Kaikesta päättäen ei hän enää muistanut, että isoisämme oli talonpoika ja isämme — sotamies. Vieläpä sukunimemme Tshimsha-Himalaiskij, joka todella on hyvin ruma, tuntui hänestä nyt sointuvalta, arvokkaalta ja miellyttävältä.