— Pitkään aikaan en ole peseytynyt… — toisti Aljohin hämillään ja saippuoi toistamiseen; tällä kertaa muuttui vesi tummansiniseksi kuin kirjotusmuste.
Ivan Ivanitsh astui ulos, heittäytyi kohisten veteen ja uiskenteli sateessa käsivarsiaan levitellen niin, että valkoiset lumpeenkukat keinuivat aallokossa. Hän ui keskelle lampea, sukelsi ja tuli hetken kuluttua toisessa paikassa näkyviin. Ja hän ui yhä edemmäksi sukeltaen vähän väliä pohjaa tavottamaan. "Hyvänen aika… — huudahteli hän nauttien, — kuinka suloista!" Sitten hän ui myllyn luo, haasteli siellä jotakin talonpoikain kanssa, palasi takaisin ja makasi selällään keskellä lammikkoa, antaen sateen valua kasvoilleen. Burkin ja Aljohin olivat jo pukeutuneet ja tekivät lähtöä, kun hän yhä vielä ui ja sukelteli.
— Hyvänen aika!… virkkoi hän. Tämä on kerrassaan taivaallista!
— Joutukaa! — huusi Burkin hänelle.
Palattiin taloon. Kun ylikerroksen salissa sytytettiin lamppu ja Burkin ja Ivan Ivanitsh, yllä silkkiset viitat ja lämpimät tohvelit istuivat nojatuoleissa, ja Aljohin itse siistinä, kammattuna ja yllään uusi nuttu asteli pitkin lattiaa nauttien lämpimästä, puhtaudesta, kuivista vaatteista, kevyistä jalkineista, ja kun suloinen Pelageja ääneti ja lempeästi hymyillen liikkui pitkin pehmeitä mattoja, tarjoen teetä ja marjahilloa, vasta silloin Ivan Ivanitsh alkoi kertomuksensa, jota eivät ainoastaan Burkin ja Aljohin näyttäneet kuuntelevan, vaan myöskin nuo vanhat ja nuoret naiset ja sotilashenkilöt, jotka rauhallisesti ja arvokkaasti katsoivat kultaisesta kehyksistään salin seinillä.
Meitä oli kaksi veljestä, — alkoi hän, — minä, Ivan Ivanitsh, ja toinen — Nikolai Ivanitsh, joka oli pari vuotta nuorempi minua. Minä antauduin tieteen alalle ja valmistuin eläinlääkäriksi, mutta Nikolai istui jo yhdeksäntoista vuotiaasta saakka valtiokonttorissa virassa. Isämme, Tshimsha-Himadaiskij, oli alkuaan palveluksessa olevan sotamiehen poika, mutta kohosi upseriksi ja jätti meille perinnöllisen aateluuden ja huononlaisen maatilan jälkeensä. Hänen kuolemansa jälkeen meni maatila velkoihin, mutta lapsuutemme olimme sentään saaneet viettää maalla vapaudessa. Me olimme niinkuin talonpoikaislapset päivin ja öin pellolla, metsässä, hevosia paimentamassa, kiskoimme niintä, kalastimme j.n.e. Tiedättehän, että ken edes kerran elämässään on pyydystänyt kiisken tai nähnyt muuttolintujen kirkkaana, kylmänä syyspäivänä lentävän pitkässä jonossa yli kylän, se ei ole enää kaupunkilainen ja toivoo aina kuolemaansa saakka vapautta. Minun veljeni ikävöi valtiokonttorissa. Vuodet vierivät, mutta hän istui yhä samassa paikassa, kirjotti samoja papereita ja ajatteli yhä samaa, maalle pääsyä, ja tämä ikävä muuttui vähitellen määrätyksi toiveeksi, unelmaksi, ostaa itselleen pien maatalo jossakin joen tai järven rannalla.
Hän oli hyväntahtoinen, lempeä mies, minä rakastin häntä, mutta tätä hänen toivettaan, sulkeutua iäksi omaan maataloonsa, en minä koskaan hyväksynyt. Sanotaan, että ihminen tarvitsee vain kolme arshinaa maata! Mutta kolme arshinaahan tarvitsee vainaja eikä elävä ihminen. Ja sanotaan myös, että jos intelligenssimme osottaa taipumuksia maaelämään, on se hyvä. Mutta mitä ovat nuo maatalot oikeastaan muuta kuin kolme arshinaa maata! Poistua kaupungista, taistelusta, ihmistelmeestä ja kätkeytyä maataloonsa — se ei ole elämää, vaan egoismia, laiskuutta, se on tavallaan munkkiutta ilman sankarityötä. Ihminen ei tarvitse ainoastaan kolme arshinaa maata, ei maataloa, vaan koko maapallon, koko luonnon, jonka lakeuksilla hän voi kehittää lahjojaan ja vapaan henkensä erikoisuuksia.
Veljeni Nikolai uneksi kansliassaan, kuinka hän syö kotoista kaalikeittoa, jonka maukas tuoksu leviää kautta koko talon, aterioi vihreällä nurmella, nukkuu auringonpaisteessa, istuu tuntikausia penkillä portin luona katsellen yli peltojen ja metsien. Maatalouskirjaset ja monenmoiset neuvot kalentereissa olivat hänen ilonsa ja henkinen mieliruokansa. Hän luki myöskin sanomalehtiä mielellään, mutta luki niistä ainoastaan ilmotuksia, joissa tarjottiin kaupaksi niin ja niin monta desjatinaa peltomaata ja niittyä talorakennuksineen, jokineen, puutarhoineen, myllyineen, patoineen. Ja hänen mielessään kuvastuivat puutarhan polut, kukat ja hedelmät, kottaraistölkit puissa, ruutanat lammikoissa ja sen semmoiset. Nämä mielikuvat olivat erilaisia, riippuen ilmotuksista, jotka osuivat hänen eteensä, mutta jostakin syystä oli jokaisessa karviaispensas. Ei ainoatakaan maataloa, ei ainoatakaan runollista sopukkaa hän voinut mielessään kuvitella ilman karviaispensasta.
— Maaelämällä on omat mukavuutensa, — virkkoi hän toisinaan. — Siellä sinä istut parvekkeella teetäsi hörppien, mutta lammella sorsasi soutavat, ilma tuoksuaa niin suloiselle ja… ja karviaispensas kasvaa.
Hän sommitteli talonsa pohjapiirroksia ja aina ne tulivat samanlaisia: a) päärakennus, b) väentupa, c) puutarha, d) karviaispensaita. Hän eli kitsaasti: ei syönyt eikä juonut tarpeeksi, pukeutui kuin kerjäläinen ja yhä kokosi ja pani rahaa pankkiin. Hän ahnehti hirveästi. Oli sääli katsella häntä ja minä annoin hänelle yhtä ja toista ja lähettelin juhliksi, mutta hän kätki senkin. Jos ihminen kerran on pyhittänyt itsensä ihanteelleen, ei hänelle enää mitään mahda.