He suuntasivat matkansa sivullepäin ja kulkivat yhä niitettyjä peltoja pitkin milloin suoraan eteenpäin, milloin oikealle, kunnes tulivat tielle. Pian alkoi näkyä poppeleita, puutarha, sitten aittoja punaisine kattoineen. Avautuipa jo eteen välkkyvä joen pinta ja leveä pato myllyineen ja valkoisine uimahuoneineen. Se oli Sofino, jossa Aljohin asui.
Myllyn jytinältä ei voinut kuulla sateen rapinaa; toe vapisi. Rattaitten ympärillä seisoi märkiä hevosia päät riipuksissa, ihmiset kulkivat suojellen ruumistaan säkeillä. Oli märkää, lokaista, ikävää, ja pato näytti kolkolta. Ivan Ivanitsh ja Burkin tunsivat koko ruumiissaan märkyyden, likaisuuden ja epämukavuuden, jalkoihin oli tarttunut savea ja ne tuntuivat raskailta. Kulkeissaan tokeen ohi ja noustessaan kartanon aittoja kohti he vaikenivat aivankuin olisivat suuttuneet toisiinsa.
Eräässä aitassa rämisi viskuukone; ovi oli auki ja pölyä tuprusi ulos. Kynnyksellä seisoi Aljohin itse, noin neljänkymmenen ikäinen, pitkä, täyteläinen, tuuheatukkainen mies, joka oli enemmän professorin tai taiteilijan kuin tilanomistajan näköinen. Hänen yllään oli valkoinen paita, jota ei oltu pesty pitkiin aikoihin, köysivöineen, housujen sijasta alushousut ja saviset, oljenporoiset saappaat. Nenä ja silmät olivat pölystä mustat. Hän tunsi Ivan Ivanitshin ja Burkinin ja oli, nähtävästi, hyvin iloissaan.
— Olkaa hyvä, käykää taloon, sanoi hän hymyillen. — Minä tulen heti perässä.
Päärakennus oli suuri, kaksikerroksinen. Aljohin asui alhaalla kahdessa holvikattoisessa, pieni-ikkunaisessa huoneessa, jossa pehtorit olivat ennen asuneet. Sisustus oli yksinkertainen ja huoneessa oli ruisleivän, huonon viinan ja työkalujen hajua. Ylhäällä vierashuoneissa hän oli harvoin, ainoastaan silloin, kun oli vieraita talossa. Ivan Ivanitshia ja Burkinia vastaanottamaan ilmaantui emännöitsijä, nuori nainen, joka oli niin kaunis, että molemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan ja katselemaan toinen toiseensa.
— Ette voi ajatella, kuinka tulonne minua ilahuttaa, hyvät herrat, — sanoi Aljohin astuessaan vieraiden perässä eteiseen. Tämä oli kerrassaan odottamatonta! Pelageja, — kääntyi hän emännöitsijän puoleen, — nyt pitäisi vieraiden saada kuivaa ylleen. Minunkin täytyy muuttaa pukua. Mutta ensin on peseydyttävä, sillä enpä ole tullut tehneeksi sitä sitten viime kevään. Ehkä teitäkin, hyvät herrat, haluttaa lähteä uimahuoneelle, sillä aikaa kun täällä laitetaan kuntoon?
Kaunis Pelageja, viehättävä ja näköjään hellätuntoinen, toi pyyhinliinoja ja saippuata, ja Aljohin lähti vieraineen uimahuoneelle.
— Niin todellakin, en ole pitkiin aikoihin peseytynyt — jutteli hän riisuutuessaan. Uimahuone, jonka isäni laittoi, on kyllä hyvä, kuten näette, mutta ei ole oikein riittänyt aikaa pesemiseen.
Hän istuutui portaalle, saippuoi tuuhean tukkansa ja kaulansa; viruttaessa muuttui vesi ympärillä ruskeaksi.
— Se on totta, se… — myönsi Ivan Ivanitsh katsellen hänen päätään.