— Nähdä ja kuulla, kuinka valehdellaan, — virkkoi Ivan Ivanitsh kääntyen toiselle kyljelle, — ja hölmön nimen saat siitä, että siedät näitä valheita, häväistyksiä, nöyryytyksiä, uskaltamatta suoraan ilmottaa, että olet rehellisten ja vapaiden ihmisten puolella. Ja kaikki tämä leipäpalasen, lämpimän nurkan, jonkun joutavan, turhan viran tähden, — ei, on mahdotonta näin enää elää!
— Toiseen asiaan eksytte, Ivan Ivanitsh, — sanoi opettaja. —
Nukutaan pois.
Noin kymmenen minutin kuluttua oli Burkin jo täydessä unessa. Mutta Ivan Ivanitsh yhä kääntelihe kyljeltä kyljelle ja huokaili. Sitten hän nousi, meni ulos ja istui kynnykselle tupakoimaan.
Karviaismarjat.
Jo varhaisesta aamusta oli taivas ollut sadepilvien peitossa. Oli hiljaista, viileätä ja ikävää niinkin harmaina, sumuisina päivinä, kun pilvet riippuvat yli peltojen ja sadetta odotetaan — turhaan. Eläinlääkäri Ivan Ivanitsh ja kymnasinopettaja Burkin väsyivät jo kuljeskelemaan pitkin vainioita, jotka näyttivät heistä nyt rajattomilta. Kaukana edessä häämöttivät heikosti Mironositskoje-kylän tuulimyllyt, oikealla kulki kunnasrivi, joka katosi kauas kylän taa. He tiesivät molemmat, että se oli joen rantaa, tuolla niittyä, vihreitä pajupensaita, maataloja, ja jos nousit jollekin kunnaalle, niin sieltä näkyi yhtä laaja peltotasanko, rautatie sähkölankoineen ja juna, joka kaukaa katsoen näyttää matelevalta toukalta, mutta saattoi sieltä selkeällä säällä nähdä aina kaupunkiin asti. Nyt kun oli hiljaista ympärillä ja luonto näytti lempeältä ja haaveksivalta, tunsivat Ivan Ivanitsh ja Burkin syvästi rakastavansa näitä vainioita ja he ajattelivat molemmat, kuinka juhlallinen, kuinka ihana oli tämä seutu.
— Viime kerralla, kun olimme siellä kylänvanhimman vajassa, — virkkoi
Burkin, — te aioitte kertoa jotakin.
— Niin, minä aioin kertoa veljestäni.
Ivan Ivanitsh veti syvään henkeä ja sytytti piippunsa alkaakseen kertoa, mutta juuri silloin rupesi satamaan. Ja noin viiden minutin kuluttua satoi jo kuin saavista kaataen eikä voinut edeltäpäin sanoa, kauanko sitä kestäisi. Ivan Ivanitsh ja Burkin olivat epätietoisia; märät koirat seisoivat häntä koipien välissä ja katsoivat heihin armoitellen.
— Meidän pitää etsiä suojaa jostakin, — sanoi Burkin. Lähtekäämme
Aljohinin luo, hän asuu tässä lähellä.
— Lähdetään vaan.