Ja kotona — milloin siellä vieras pistäysi, aina kuuluu riitaa. Sellainen elämä kävi ajan pitkään ikäväksi, oma koti alkoi tuntua hauskalta ja pitihän ikäkin ottaa varteen. Valitsemisen varaa ei ollut, piti suostua, olipa se sitten vaikka kreikankielen opettaja. Ja totta puhuen, suurin osa meidän neitejämme ei välitä siitä, kuka korjaa, kun vaan pääsee naimisiin. Oli miten hyvänsä, Varenka alkoi ilmeisesti olla meidän Belikovillemme suosiollinen.
Entä Belikov? Hän kävi Kovalenkon luona niinkuin meilläkin. Tulee hänen luokseen, istuu ja vaikenee. Niin, hän vaikenee, mutta Varenka laulaa hänelle "Tuuli humisee" ja katselee kuulijaansa haaveksivasti tummilla silmillään, tai purskahtaa nauramaan:
— Ha-ha-ha!
Rakkaudenasioissa ja etenkin naimisessa on harrastuksen herättämisellä suuri merkitys. Kaikki — sekä virkatoverit että naiset — alkoivat vakuuttaa Belikoville, että hänen täytyy naida, ettei hänellä ole elämässä enää mitään muuta jälellä kuin naiminen. Kaikki onnittelivat häntä ja selittivät vakavan näköisinä kaikenmoisia joutavia asioita yhä siihen tapaan, että naiminen on tärkeä askel. Eikä Varenka sitäpaitsi ollut hullumman näköinen, päinvastoin, huvittava, valtioneuvoksen tytär ja maatalon omistaja, ja mikä tärkeintä, tämä oli ensimäinen nainen, joka kohteli häntä lempeästi, sydämellisesti, Belikovia alkoi aivan pyörryttää, kun hän päätti, että hänen todella pitää naida.
— Silloin olisi pitänyt siepata häneltä sekä kalossit että sateenvarjo, — virkkoi Ivan Ivanitsh.
— Ajatelkaas, se kun oli aivan mahdotonta. Hän asetti Varenkan valokuvan pöydälleen, kävi yhä luonani puhelemassa Varenkasta, perhe-elämästä, siitä, että naiminen on tärkeä askel, kävi usein myöskin Kovalenkojen luona, mutta ei muuttanut elintapaansa rahtuakaan. Vaikuttipa tämä naimapäätös pikemmin häneen sairaloisesti, sillä hän laihtui, kalpeni ja näytti vetäytyvän yhä syvemmälle koteloonsa.
— Varvara Savvishna miellyttää minua, — sanoi hän minulle hymähtäen kierosti, ja minä tiedän, että jokaisen ihmisen täytyy välttämättömästi naida, mutta… kaikki tämä, nähkääs, on tapahtunut niin omituisen pian… Täytyy vielä harkita.
— Mitä se harkitsemisesta paranee? vastasin hänelle. — Naikaa pois ja sillä hyvä!
— Ei, naiminen on tärkeä askel, täytyy ensin pohtia siitä johtuvia velvollisuuksia, vastuunalaisuutta… jottei sitten mitään tapahtuisi. Se minua niin vaivaa, etten saa öisin unta. Minun täytyy tunnustaa, että pelkään, sillä hänellä ja hänen veljellään on niin omituinen ajatustapa, he keskustelevat, nähkääs, niin kummallisesti ja niin vilkkaita luonteeltaan sitten. Saattaahan sitä kylläkin naida, mutta ties mitä sitten tapahtuu…
Eikä hän kosinut, vaan lykkäsi yhä toistaiseksi johtajanrouvan ja muiden naisten suureksi mielipahaksi. Pohti yhä velvollisuuksia ja vastuunalaisuutta, oli melkein joka päivä kävelyllä Varenkan kanssa, sillä hän nähtävästi luuli, että hänen asemassaan oli niin meneteltävä, ja tuli usein luokseni selittääkseen perhe-elämää. Ja luultavasti olisi hän vihdoinkin kosinut ja solminut avioliiton, tarpeettoman ja tyhmän, jollaisia meillä ikävästä ja toimettomuudessa solmitaan tuhansia, jollei yhtäkkiä olisi tapahtunut suuremmoinen häväistysjuttu. On tarpeen huomauttaa, että Varenkan veli, Kovalenko vihasi Belikovia tuttavuuden ensi päivästä saakka, eikä voinut häntä sietää.