— En ymmärrä, — selitti hän heille olkapäitään kohautellen, — en ymmärrä, kuinka te tulette toimeen tuollaisen urkkijan kanssa? Senkin koirankuonolainen. Hyh, kuinka te jaksatte täällä elää?! Ilmakin on kerrassaan tukahuttavaa, saastaista! Oletteko te mitään pedagogeja, opettajia? Te olette virkakiipijöitä, koulunne ei ole tiedon temppeli, vaan polisihallitus, jossa haisee kaikenmoiset hapot aivan kuin polisikamarin putkassa. Ei, hyvät ystävät, vielä vähän aikaa täällä kanssanne oltuani minä matkustan maalle kotiini ja alan siellä ravustaa ja pikkuryssiä opettaa. Minä matkustan, vaan jääkää te tänne Juudaksenne kanssa!
Tai nauroi hän, että vedet silmistä vierivät, milloin matalalla milloin kimakalla äänellä ja kysyi minulta käsiään levitellen:
— Mitä hän minun luonani istuu? Mitä hän tahtoo? Istuu ja töllistelee!
Tekaisipa hän Belikoville liikanimen "takiais-hämähäkki". Me, tietysti, kartimme puhumasta hänelle sisarensa naimahommasta tämän "takiais-hämähäkin" kanssa. Ja kun johtajanrouva kerran tuli hänelle vihjaisseeksi, että olisipa hyvä naittaa hänen sisarensa niin arvokkaalle ja kaikkien kunnioittamalle henkilölle kuin Belikov, niin hän rypisti naamaansa naurahtaen:
— Se asia ei kuulu minulle. Menköön naimisiin vaikka lohikäärmeen kanssa, minä en tahdo sekaantua toisten asioihin.
Nyt saatte kuulla, mitä sitten tapahtui. Joku vekkuli piirsi irvikuvan: Belikov kulkee kalossit jalassa, housut saapasvarsiin pistettyinä, sateensuojan alla ja Varenka hänen käsikynkässään; kuvan alla oli sanat: "rakastunut antropos". Aihe oli repäisevästi käsitelty, tiedättekös, ihan ihmeellisesti! Taiteilija oli varmaan ollut työssä useamman kuin yhden yön, koska kaikki poika- ja tyttökymnasin sekä seminarin opettajat, virkamiehet, — kaikki saivat yhden kappaleen Saipa Belikov itsekin. Kuva teki häneen kerrassaan masentavan vaikutuksen.
Me läksimme yhdessä kotoa, — oli juuri ensimäinen päivä toukokuuta, sunnuntai, ja kaikki opettajat ja oppilaat olivat päättäneet kokoontua koululle ja yhdessä jalkaisin lähteä kaupungin ulkopuolella olevaan lehtoon, — niin, me läksimme kotoa, mutta hän oli vihreä, ukkospilveäkin synkempi.
— Kuinka pahoja, ilkeitä ihmiset sentään ovat! — virkkoi hän ja hänen huulensa vapisivat.
Minun tuli häntä sääli. Me astelimme edelleen, kun yhtäkkiä, ajatelkaas, Kovalenko hyräyttää polkupyörällä ohitsemme ja hänen jälkeensä Varenka, hänkin polkupyörällä, punaisena, hengästyneenä, mutta iloisena.
— Me ajamme edellä! — huutaa tämä! On niin kaunis ilma, niin kaunis ilma, niin hirveän kaunis ilma!