Ja he katosivat polkupyörineen. Belikov muuttui vihreästä kalpeaksi, näytti tyrmistyvän ja pysähtyi minua töllistämään…
— Mitäs tämä on? — kysyi hän. — Vai pettääkö näköni? Onko opettajain ja naisten soveliasta ajaa polkupyörällä?
— Mitä sopimatonta siinä olisi? — vastasin minä. — Ajakoot terveydekseen!
— Onko se mahdollista? — huusi hän ihmetellen minun tyyneyttäni. —
Mitä te puhutte?!
Ja hän oli niin hämmästynyt, ettei halunnut jatkaa matkaa, vaan palasi takaisin kotiinsa.
Seuraavana päivänä hän yhtämittaa hieroi hermostuneesti käsiään, värisi, ja kasvoistakin jo saattoi nähdä, että hänen oli paha olla. Lähtipä koulusta kesken tuntejaan, mikä tapahtui ensi kerran hänen elämässään. Eikä syönyt päivällistä. Iltapuolella hän pukeutui lämpimämmin, vaikka ulkona oli aivan kesäinen sää, ja laahusti Kovalenkojen luo. Varenka ei ollut kotona; hän tapasi veljen yksin.
— Istukaa, olkaa hyvä, — sanoi Kovalenko kylmästi kulmakarvojaan rypistellen. Kasvonsa olivat uniset, sillä hän oli vastikään noussut päivällislevolta ja oli kovin huonolla tuulella.
Belikov istui vaieten kymmenkunta minuttia ja alkoi:
— Minä tulin luoksenne keventämään sydäntäni. Minun on niin kovin vaikea olla. Joku herja on piirtänyt naurettavan kuvan minusta ja eräästä toisesta, meille kummallekin läheisestä henkilöstä. Pidän velvollisuutenani ilmottaa, että minä olen syytön siihen… En ole antanut pienintäkään aihetta sellaiseen pilantekoon, — päinvastoin, olen aina käyttäytynyt kuin täysin säädyllinen mies.
Kovalenko oikaisihe ja istui vaieten. Belikov odotti hetken ja jatkoi hiljaa surullisella äänellä: