— Minulla olisi vielä vähä sanottavaa teille. Minä olen jo kauan palvellut virassani, te vasta alotatte virkauraanne ja sentähden pidän velvollisuutenani vanhemman toverin tavoin varottaa teitä. Te ajatte polkupyörällä, mutta tämä huvi ei sovi lainkaan nuorison kasvattajalle.
— Miksei? — kysyi Kovalenko matalalla äänellä.
— Pitäisikö sitä vielä selittää, Mihail Savitsh, eikö se ole varsin ymmärrettävää? Jos opettaja ajaa polkupyörällä, niin mitä silloin jääkään oppilaitten osaksi? Heidän pitäisi silloin kävellä käsillään! Ja kun se kerran on kiertokirjeessä kielletty, niin ei saa. Minä kauhistuin eilen! Kun näin teidän sisarenne, niin näköni himmeni. Nainen tai neitonen polkupyörän selässä — se on kauheata!
— Mitä te oikeastaan tahdotte?
— Minä tahdon ainoastaan varottaa teitä, Mihail Savvitsh. Te olette vielä nuori, tulevaisuus on edessänne, pitää sentähden aina käyttäytyä hyvin varovasti eikä ottaa velvollisuuttansa niin kevyesti kuin te! Te käytätte kirjavaa paitaa, aina teillä on kirjoja kainalossa kadulla kulkiessanne ja nyt vielä polkupyörä. Siitä, että te ja teidän sisarenne ajatte polkupyörällä, saa johtaja tietää, sitten tarkastaja… Onko se hyvä?
— Että minä ja sisareni ajamme polkupyörällä, ei kuulu kenellekään! — sanoi Kovalenko punastuen. — Ja sen, joka uskaltaa sekaantua koti- ja perheasioihini, lennätän minä hiiteen!
Belikov kalpeni ja nousi.
— Jos te puhutte tuolla tavoin, niin minä en voi jatkaa, — sanoi hän. Minä pyydän, että te minun läsnäollessani ette miiloinkaan noin puhuisi päällystöstä. Teidän pitää kunnioituksella kohtelemaan viranomaisia.
— Olenko minä sitten puhunut viranomaisista mitään pahaa? — kysyi Kovalenko, katsoen häneen kiukkuisesti. — Olkaa hyvä ja jättäkää minut rauhaan! Minä olen kunniallinen mies, enkä halua puhua sellaisen herran kanssa kuin te. Minä en voi sietää urkkijoita!
Belikov alkoi hermostuneesti puuhata ja pukeutui nopeasti. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme. Hän sai ensi kerran elämässään kuulla sellaisia raakuuksia.