— Puhukaa mitä tahdotte, — sanoi hän astuessaan eteisestä portaille. — Minun täytyy jo edeltäpäin sanoa teille: ehkä on joku kuullut meitä, ja jottei keskusteluamme vääristeltäisi, ja jottei mitään tapahtuisi, täytyy minun kertoa herra johtajalle keskustelumme sisällys… pääpiirteissään. Se on minun velvollisuuteni.
— Kertoa? Mene, kerro!
Kovalenko tarttui häntä kaulukseen ja lennätti Belikovin portaita pitkin alas, että kalossit paukkuivat. Portaat olivat korkeat ja jyrkät, mutta onnellisesti tuli hän kuitenkin alas, nousi seisomaan ja koetti, olivatko silmälasinsa ehjät? Mutta juuri kun hän lensi portaita alas, osui Varenka kahden muun naisen seurassa saapumaan paikalle. Naiset seisoivat alhaalla katsellen ihmeissään — ja Belikovista oli tämä kaikkein kauheinta. Parempi olisi ollut taittaa niskansa, molemmat jalkansa kuin joutua naurunalaiseksi. Nyt saa sen varmaan koko kaupunki tietää, sitten johtaja, tarkastaja, — oh, kunpa ei vain mitään tapahtuisi! Nyt piirtävät uuden pilakuvan ja kaikki päättyy niin, että käsketään jättämään erohakemus…
Kun hän nousi seisomaan, tunsi Varenka hänet ja katsellessaan hänen naurettavia kasvojaan, rypistynyttä päällystakkiaan, kalossejaan, ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, otaksuen hänen epähuomiossa pudonneen, hän ei voinut hillitä itseään, vaan ratkesi sellaiseen nauruun, että koko talo kajasi:
— Ha-ha-haa!
Ja tämä rämähtävä, läikkyvä "ha-ha-haa" oli kaiken loppu: siihen päättyi sekä kosinta että Belikovin maallinen olemassaolo. Hän ei enää kuullut Varenkan sanoja eikä nähnyt mitään. Palattuaan kotiinsa hän ensi työkseen korjasi valokuvan pöydältä ja kävi sitten levolle eikä enää milloinkaan noussut.
Parin kolmen päivän kuluttua tuli Afanasij luokseni kysymään, eikö olisi lähdettävä lääkäriä noutamaan, sillä isäntä ei ole aivan niin kuin olla pitäisi. Minä menin Belikovin luo. Hän makasi uudinten takana peitteen alla eikä puhunut mitään. Jos häneltä jotakin kysyi, virkkoi hän vain on tai ei — eikä sen enempää. Siinä hän makasi, vaan ympärillä hääräili synkkänä syvään huokaillen Afanasij, joka haisi viinalle kuin viinatupa.
Kuukauden kuluttua Belikov kuoli. Me hautasimme hänet kaikki miehissä ja naisissa, nimittäin molemmat kymnasit ja seminari. Siinä hän nyt arkussa makasi, kasvoilla lempeä, tyytyväinen, iloinen ilme, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, että hänet vihdoinkin oli laskettu koteloon, josta hän ei ikinä enää nouse. Hän oli saavuttanut ihanteensa! Aivankuin hänen kunniakseen vallitsi hautauksen kestäessä sumuinen, sateinen sää ja kaikilla oli kalossit ja sateenvarjo. Varenka oli myöskin hautaamassa, ja kun arkku laskettiin maan poveen, hyrähti hän itkuun. Huomasin, että vähävenäläiset naiset joko itkevät tai nauravat; he eivät voi olla tavallisella tuulella.
Tunnustan, että on kerrassaan nautinto haudata sellaisia ihmisiä kuin Belikov. Kun me palasimme hautausmaalta, niin olimme kaikki kainon juhlatunnelman vallassa. Mutta ei kukaan tahtonut paljastaa tätä tyytyväisyyden tunnetta, joka muistutti jo kauan sitten lapsuudessa kokemaamme mielialaa, kun vanhempain lähdettyä kylään saimme tunnin, parikin juoksennella puutarhassa nauttien täydellistä vapautta. Oi vapaus, vapaus! Pieninkin vihjaus, heikoinkin toive sen saamisesta antaa sielulle siivet! Eikö totta?
Me palasimme hautausmaalta tyytyväisinä. Eikä ollut edes viikkoakaan vierähtänyt, kun elämä jo kulki entistä rataansa yhtä tylynä, väsyttävänä, järjetönnä, ei kiertokirjeiden ahdistamana, vaikkei aivan vapaanakaan. Eipä tapahtunut muutosta parempaan. Ja todellakin, Belikov on jo haudassa, mutta kuinka paljon onkaan vielä sellaisia koteloituneita ihmisiä maailmassa, kuinka paljon heitä vielä syntyykään maailmaan!