NAIMA. Isä, sano suoraan, omantunnon mukaan: kumpi koira on parempi — meidän Ressu vai hänen Hessu?
LOMONEN. Piippurinen, rukoilen teitä, sanokaa ainoastaan: onko teidän
Ressulla lyhyt alaleuka vai ei! Sanokaa: on vai ei?
PIIPPURINEN. Jos niin olisikin, niin, mitäs sitte? Sekö muka olisi tärkeätä! Mutta näillä seuduin ei sen parempaa koiraa löydy ja niin poispäin!
LOMONEN. Mutta onhan minun Hessu-koirani sentään parempi? Omantunnon mukaan!
PIIPPURINEN. Älkää kiihtykö, ystäväni… Katsokaas teidän koirallanne on kyllä hyvät ominaisuutensa… Se on rotukoira, vahvarakenteinen, jyrkkälonkkainen ja niin poispäin. Mutta tällä koiralla, jos tahdotte tietää, kaunoiseni, on kaksi korvaamatonta vikaa: se on vanha ja lyhytkuonoinen.
LOMONEN. Anteeksi, minulla on sydämentykytys… Käykäämme tosi-asioihin… Suvaitkaapas muistella miten Luikkarisen niityillä minun Kessuni ajoi kreivin Hellu-koiran kanssa aivan rinnan, vaan teidän Ressunne oli jäänyt kokonaisen virstan jälelle.
PIIPPURINEN. Niin jäikin, kun kreivin metsävahti löi sitä seipäällä.
LOMONEN. Ja se oli oikein, sillä kun muut koirat ajoivat kettua, alkoi
Ressu lampaita nylkeä!
PIIPPURINEN. Se on valhe!… Mutta, kyyhkyseni, jättäkäämme tämä riita, sillä minä olen kovin tulinen. Hän löi sentähden, koska pisti kateeksi katsella vierasta koiraa… Niin juuri! Kaikki ovat kateita! Ette siis tekään, armollinen herra, ole ilman tätä syntiä! Tuskin olette huomanneet jonkun metsämiehen koiran olevan paremman teidän Hessuanne, kun heti alatte… tämä… tuo… hänen… minun… ja niin poispäin… Muistanhan minä kaikki!
LOMONEN. Muistan minäkin!