LOMONEN. Niin, nähkääs, asia on siinä, että… (ottaa hiljaan hänen käsivartensa ympäri kiinni). Minä tulin luoksenne, kunnioitettava Tapani-naapurini, häiritäkseni teitä eräällä pyynnöllä. Tämä ei ole ensi kerta kun minulla on kunnia kääntyä apua anoen puoleenne, ja te olette aina, niin sanoakseni… mutta, suokaa anteeksi, minä olen liikutettu. Minä juon ensin vähän vettä, kunnioitettava herra Piippurinen. (Juo).
PIIPPURINEN (Syrjään). Tuli pyytämään rahaa, mutta enpäs annakka! (Hänelle). Niin kaunoiseni, mitä asiaa teillä olisi?
LOMONEN. Niin… niin, nähkääs. Kunnia Tapaninpoika… a-anteeksi, Tapani Kunnianpoika… se tahtoo sanoa, minä olen kovin liikutettu, niinkuin suvainnette nähdä… Sanalla sanoen, ainoastaan te voitte auttaa minua, vaikka, tietysti, minä en millään lailla ole ansainnut ja… ja… enkä omista oikeuttakaan luottaa teidän apuunne…
PIIPPURINEN. Ah, älkäähän nyt noin kierrelkö ja kaarrelko, kaunoiseni!
Puhukaa suoraan! No?
LOMONEN. Heti… heti paikalla. Asia on se, että minä tulin pyytämään teidän tyttärenne, Naima neidin kättä.
PIIPPURINEN (Iloissaan). Pikku mukulani! Enkelini! Hyvä Juhana Lomonen!
Sanokaa se vielä kerta… minä en kuullut oikein, oikein selvään!
LOMONEN. Minulla on kunnia pyytää…
PIIPPURINEN (Keskeyttäen). Kyyhkyseni!… Minä olen niin iloinen ja niin pois päin… Kas, juuri niin ja niin edespäin. (Syleilee häntä). Kauan olen toivonut. Se on ollut minun ainainen toivomukseni. (Pudottaa kyyneleen). Minä olen aina teitä, kalleimpani, rakastanut omana poikanani. Antakoon Jumala teille rauhaa ja sopua, rakkautta ja niin poispäin… minä olen sitä kovin toivonut. Mutta miksi minä seison tässä kuin tolvana? Ällistyin ilosta, ällistyin aivan! Oh, minä kaikesta sydämestäni… Käyn heti kutsumassa Naimaa tänne ja niin poispäin.
LOMONEN (Liikutettuna). Kunnioitettava herra Piippurinen, mitä te luulette, suostuukohan tyttärenne?
PIIPPURINEN. Tuollainen kaunis mies, kuinka ei hän suostuisi! Hän on jo varmaan rakastunut kuin kissa, ja niin poispäin… Heti! (Menee sivulle).