— Minä näen usein unissani järkeviä ihmisiä ja keskustelen heidän kanssaan, virkkaa hän aivan odottamatta, keskeyttäen Mihail Averjanitshilta puheen. — Isäni antoi minulle huolellisen kasvatuksen, vaan 60-luvun aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Minusta on näyttänyt, että jos silloin en olisi ollut hänen tahdolleen kuuliainen, niin olisin paraikaa hamassa henkisten liikkeiden keskuksessa. Olisin epäilemättä jonkun tiedekunnan jäsen. Henkinen kyky ei ole sekään tietysti koko iän pysyvää, sekin on ohimenevää, mutta miksi kuitenkin pyrin sitä saavuttamaan, sen tiedätte. Elämä on ihmiselle kiusallinen ansa. Kun ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi ja herää kypsyneeseen tajuntaan, niin hän tuntee olevansa kuin ansassa, josta on mahdoton päästä ulos. Ja niinpä todellakin, joidenkin satunnaisuuksien kautta on hänet olemattomuudesta kutsuttu elämään… Miksi? Hän tahtoo tietää olemassaolonsa merkityksen ja tarkotuksen, sitä ei hänelle ilmoiteta, vaan puhutaan hänelle joukko tyhmyyksiä; hän kolkuttaa ovelle päästäkseen ulos — hänelle ei avata; hänen luokseen saapuu kuolema — myöskin vasten hänen tahtoaan. Ja niinkuin vankityrmässä, yhteisen onnettomuuden lähentämät ihmiset tuntevat olonsa helpommaksi, kun tulevat yhteen, niin elämässäkin jää tuo sadin huomaamatta kun tutkistelemiseen ja yleistämiseen taipuvaiset ihmiset kokoontuvat yhteen ja viettävät aikansa tutustuakseen toinen toisensa yleviin, vapaihin aatteisiin. Siinä mielessä järki on korvaamaton nautinto.
— Aivan oikein.
Katsomatta toveriansa silmiin, hiljaisella äänellä ja tuon tuostakin pysähtyen Andrei Jefimitsh jatkaa puheluaan järkevistä ihmisistä ja keskusteluista heidän kanssaan; Mihail Averjanitsh kuuntelee vaan ja myöntää: "Aivan oikein."
— Ettekö te usko sielun kuolemattomuuteen? kysyy yhtäkkiä postimestari.
— En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko eikä ole syytä uskoaksenikaan.
— Epäilen minäkin sitä, sen tunnustan. Vaikka minussa kuitenkin on se tunto, kuin jos en milloinkaan kuolisi. Hohoo, ajattelen itsekseni, vanha juropää, jo on aikasi kuolla! Vaan sydämessä jokin ääni kuiskaa: älä usko, et sinä kuole!…
Kellon kymmenettä käydessä Mihail Averjanitsh lähtee pois. Vetäessään eteisessä turkkia ylleen lausuu hän huoaten:
— Aution paikan on kohtalo meille asunnoksi määrännyt! Harmillisinta kaikista on se, että tänne se on vihdoin kuoleminenkin. Hohoo! ..
VII.
Saatettuaan toveriaan Andrei Jefimitsh istuu pöydän ääreen ja alkaa taas lukemaan. Illan ja yön hiljaisuutta ei häiritse ainoakaan ääni ja aika näyttää pysähtyvän yhdessä kirjansa ääressä istuvan tohtorin kanssa, ja paitsi tuota kirjaa ja viheriäkupuista lamppua ei näy muuta olevankaan. Tohtorin karkeapiirteiset, talonpoikamaiset kasvot vähävähältä kirkastuvat ja liikutuksen sekä ihastuksen hymy väreilee huulilla hänen tutkiessa ihmisjärjen valtavia liikkeitä ja virtauksia. Oi, miksipä ihminen ei ole kuolematon? ajattelee hän. — Mitä varten ovat olemassa aivosolmut ja poimut, mitä varten näkö, puheenlahja, itsetunto, nero, jos kaikki tuo on määrätty Vaipumaan maan poveen ja vihdoin viimein yhdessä maankuoren kanssa jäähtymään, ja sitten miljoonia vuosia ilman tarkotusta ja päämäärää maan kanssa aurinkoa kiertämään? Jähmettyäkseen ja sitten avaruudessa kiertääkseen ei tarvitse ollenkaan olemattomuudesta kutsua ihmistä korkeine, miltei jumalallisine järkineen, ja sitten ikäänkuin pilkkaa tehden, muuttaa hänet tomuksi.