— Onpa se surkuteltavaa, lausuu hän verkalleen ja hiljaa, huojuttaen päätään ja katsomatta puhelukumppaniansa silmiin (hän ei katso koskaan ihmisiä silmiin), — onpa se syvästi surkuteltavaa, arvoisa Mihail Averjanitsh, että kaupungissamme ei ollenkaan löydy ihmisiä, joidenka kanssa voisi keskustella järkevistä, mieltäkiinnittävistä asioista; siihen he ovat kerrassaan kykenemättömiä ja haluttomia. Ja tämä järkevien ihmisten puute pakottaa meitä äärettömiin kieltäymyksiin. Intelligenssikään ei kohoa jokapäiväisyyttä yhtään korkeammalle; kehitykseltään se on aivan samalla tasalla kuin alin yhteiskunnan luokka meillä, sen vakuutan teille.
— Aivan oikein. Se on minunkin mielipiteeni.
— Kuten itsekin tiedätte, jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja väliin pysähtyen, — on ainoastaan ihmisjärjen korkeimmilla henkisillä ilmauksilla arvonsa, kaikki muu on mitätöntä ja tyhjää. Järki se on, joka jyrkästi erottaa eläimen ihmisestä, viittaa jälkimäisen jumalalliseen alkuperään, korvaapa johonkin määrin hänelle kuolemattomuudenkin, jota ei ole. Edellä sanottuun perustuen on siis järki ainoa mahdollinen nautinnonlähde. Vaan me kun emme silmin emmekä korvin havaitse ympäristössämme järkeä, niin on siis se nautinto meiltä kielletty. Tosin meillä on kirjoja, mutta kirjat ovat tykkänään toista, ne eivät ensinkään vastaa elävää keskustelua ja kanssakäymistä. Kirjat — jos saan luvan käyttää hieman ontuvaa vertausta — ovat nuotteja, keskustelu se on itse laulu.
— Aivan oikein.
Seuraa sitten hiljaisuus. Kyökistä tulee Daria ja, tylsän surun ilme kasvoilla, tukien nyrkillä poskeaan, pysähtyy ovelle kuuntelemaan.
— Oh! huokaa Mihail Averjanitsh. — Nykyajan ihmisilläkö olisi järkeä!
Ja hän nyt vuorostaan kertomaan, mitenkä ennen elettiin upeasti, iloisesti ja järkevästi, millaisia eteviä säätyläisiä Venäjällä ennen oli ja mitenkä korkeassa arvossa he pitivät rehellisyyttä ja ystävyyttä. Annettiin rahoja lainaksi ilman vekseliä ja pidettiin häpeänä olla ojentamatta auttavata kättä apua tarvitsevalle toverille. Entäs sen ajan sotaretket, kahakat ja kiistat, silloiset toverit ja naiset! Kaukasia — se se on ihmeellisyyksien maa! Muun muassa oli eräs pataljoonan päällikön vaimo, kummallinen nainen, joka puki itsensä upseerin univormuun ja matkasi iltasin vuorille yksin, ilman saattajata. Kerrotaan hänen olleen auloissa (kaukasialaisissa kylissä) luvattomissa väleissä erään pikkuruhtinaan kanssa.
— Auta ja varjele … huokaa Daria oven suusta.
— Entäs kuinka he söivät ja joivat! Ja mimmoisia hurjia liberaalia he olivat!
Andrei Jefimitsh on kuuntelevinaan, vaan ei kuule; hän ajattelee tykkänään omia asioitaan ja härppii oluttaan.