Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ylös ja rupesi seisaallaan kertomaan, mitä kirjoitetaan ulkomailla ja mitä Venäjällä, ja millainen ajatussuunta nyt on vallalla. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja kyseli väliin, mutta yhtäkkiä, ikäänkuin olisi muistanut jotakin kauheaa, puristi hän molemmin käsin päätään ja kävi vuoteelleen, selin tohtoriin.
— Mikä teitä vaivaa? kysyi Andrei Jefimitsh.
— Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa! virkahti Ivan Dmitritsh röyhkeästi. — Jättäkää minut rauhaan!
— Minkä tähden?
— Kuulitteko: jättäkää minut rauhaan! Mitä perkelettä?
Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huokasi ja lähti pois. Eteisen läpi kulkiessaan lausui hän: — Mitenkähän täällä saisi vähän siivotuksi, Nikiitta… Täällä on niin kovin raskas ilma!
— Niinkuin käskette, herra tohtori.
"Mikä miellyttävä nuori mies!" ajatteli Andrei Jefimitsh astellessaan asuntoaan kohti. "Koko sillä ajalla, minkä olen täällä elänyt, tämä on luullakseni ensimäinen, jonka kanssa saattaa keskustella. Hän osaa ajatella ja on huvitettu juuri siitä mistä tuleekin." Lukiessaan ja vielä levolle käytyäänkin hän kaiken aikaa ajatteli vain Ivan Dmitritshiä, ja herättyään toisena aamuna hän muisti, että oli tutustunut järkevään, miellyttävään mieheen ja päätti ensi mahdollisessa tilaisuudessa vielä kerran käydä hänen luonaan.
X.
Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pää käsiensä välissä ja jalat koukussa. Hänen kasvonsa olivat peitossa.