— Hyvää päivää, ystäväni, sanoi Andrei Jefimitsh. — Vieläkö nukutte?
— Ensiksikin minä en ole teidän ystävänne, lausui Ivan Dmitritsh suu käännettynä tyynyyn päin, — ja toiseksi, teidän ei maksa vaivaa tulla tänne: te ette kuule minulta sanaakaan.
— Kummallista … sopersi Andrei Jefimitsh hämmästyksissään. — Eilen keskustelimme niin rauhallisesti; vaan sitten te yhtäkkiä jostakin syystä pahastuitte ja katkasitte keskustelun ihan kerrassaan… Kaiketi minulta pääsi joku sana, joka ei ollut aivan paikallaan tahi, kenties tulin lausuneeksi ajatuksen, joka oli vasten teidän vakaumustanne…
— Niin vainen, älkää luulko että saatte minut noin vaan uskotetuksi! sanoi Ivan Dmitritsh kohoutuen ja silmäillen ivallisesti ja pelonalaisesti tohtoria; hänen silmänsä olivat punaiset. — Voitte mennä muualle vakoilemaan ja urkkimaan, mutta täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Älysin minä jo eilen missä tarkotuksessa te tänne tulitte.
— Omituisia luuloja! hymähti tohtori. — Te siis otaksutte minua vakoojaksi?
— Niin otaksun… Vakoojaksi tahi tohtoriksi, jonka tutkittavaksi minut on asetettu, — se on yhdentekevää.
— Olettepa todellakin eriskummainen ihminen, suokaa anteeksi…
Tohtori istui puujakkaralle vuoteen luo ja pudisteli paheksuvasti päätään.
— Olkoon menneeksi, että te olette oikeassa, sanoi hän. — Olkoon, että minä salakavalasti pyydän solmita teitä sanoilla ilmiantaakseni teidät poliisille. Teidät vangitaan ja sitten tuomitaan. Mutta olisiko teidän yhtään pahempi oikeudessa ja vankityrmässä kuin täällä? Ja jos teidät lähetetään maanpakoon tahi vaikkapa pakkotyöhön, niin olisiko se sitten pahempaa kuin istua täällä sairaalan sivurakennuksessa? Minusta ei se pahempaa ole … mitä te sitten pelkäätte?
Nämä sanat nähtävästi vaikuttivat Ivan Dmitritshiin. Hän istuutui rauhallisesti.