Oli kello viiden aika iltapäivällä, jolloin Andrei Jefimitsh tavallisesti astuskeli huoneissaan ja Daria häneltä kysyi, saisiko tuoda olutta. Ilma oli kirkas ja tyyni.
— Minä läksin puolisen syötyäni kävelylle, niin päätin pistäytyä tännekin, sanoi tohtori. — Ulkona on jo täysi kevät.
— Mikä kuu nyt on? Maaliskuuko? kysyi Ivan Dmitritsh.
— Niin, maaliskuun loppupuoli.
— Onko likaista ulkona?
— Ei varsin. Puistossa näkyvät jo käytävät.
— Nyt olisi hauskaa saada ajaa vaunuissa jonnekin ulkopuolelle kaupungin, sanoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään ikäänkuin unesta selvitäkseen, — sitten palata takasin lämpimään, viihdykkääseen kammariin ja … ja olla parannuksilla oikein kunnon tohtorin luona, joka ymmärtäisi pääntautia… En ole pitkään aikaan enää elänyt ihmisiksi… Ja täällä on niin inhottavaa! Ylenmäärin inhottavaa!
Eilisen kiihtymyksen johdosta hän oli vielä uuvuksissa ja hervoton ja puheli vastahakoisesti. Hänen sormensa tutisivat ja kasvoista näkyi, että hänellä oli kova päänkivistys.
— Lämpimän, viihdykkään kammarin ja tämän sairaalanhuoneen välillä ei ole minkäänlaista erotusta, sanoi Andrei Jefimitsh. — Ihmisen rauha ja onni eivät ole ulkopuolella häntä, vaan hänessä itsessään.
— Mitenkä se on ymmärrettävä?