— Mihinkä te sitten aiotte matkustaa? kysyi hän.
— Moskovaan, Pietariin, Varsovaan… Varsovassa vietin viisi onnellisinta päivää elämässäni. Kerrassaan ihmeellinen kaupunki! Matkustetaan, herttaiseni!
XIII.
Viikon kuluttua Andrei Jefimitshiä kehotettiin antautumaan lepoon, se on pyytämään eroa virasta, jonka hän välinpitämättömänä tekikin, ja vielä viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh jo istuivat kyytikärryissä ajaen lähimmälle rautatienasemalle. Päivät olivat viileät ja kirkkaat, taivas oli sinertävä ja ilmanranta selliä Kaksisataa virstaa asemalle ajoivat he kahdessa vuorokaudessa ja yöpyivät kaksi kertaa matkalla. Kun majataloissa tarjottiin teetä huonosti pessyistä laseista tahi kuhnailtiin hevosia valjastettaissa, niin Mihail Averjanitsh karahti punaiseksi, vapisi koko ruumiissaan ja kiljui: "Suu kiinni! Ei mitään mukinata!" Kärryissä istuessaan hän taas yhtämittaa, pitämättä hetkenkään lomaa, kertoili matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan kuningaskunnassa. Kuinka paljo siellä olikaan seikkailuja ja mimmoisia kohtauksia! Hän puheli kovalla äänellä ja tekeytyi puhuessaan niin kummastuneen näköiseksi, että saattoi luulla hänen valehtelevan. Lisäksi hän kertoillessaan hengitti suoraan Andrei Jefimitshin kasvoihin ja nauraa hohotti hänelle korvaan. Tämä tuntui tohtorista vastenmieliseltä ja häiritsi häntä ajattelemasta ja pitämästä mieltänsä koossa.
Rautatiellä he säästäväisyydestä matkustivat kolmannessa luokassa tupakoimattomien vaunussa. Yleisö oli puoleksi siistiä. Mihail Averjanitsh tuota pikaa tutustui kaikkien kanssa ja, muuttelehtien penkistä penkkiin, puhua pauhasi, ettei pitäisi matkustaa näillä inhottavilla teillä. Yltympärillä näkee vain rosvousta harjoitettavan! Toista on kulkea hevosella ratsain: pyyhkäsee päivässä satakunta virstaa ja tuntee itsensä terveeksi ja raittiiksi. Katovuodet taasen ovat meillä seurauksena siitä, kun Pinskin suot kuivatettiin. Kaikkialla epäjärjestys hirmuinen. Hän tulistui, puhui kovalla äänellä eikä suonut muille suunvuoroa. Tuo yhtämittainen laverteleminen yhdessä ehtimiseen uudistuvain naurunhohotusten ja mahtavien kädenviitteiden kanssa — vaivasi Andrei Jefimitshiä.
"Kumpi meistä kahdesta on hullu? ajatteli hän myrtyneenä. — Minäkö, joka koetan olla matkustajia häiritsemättä, vai tuoko itsekäs, joka pitää itseään kaikkia muita viisaampana ja miellyttävämpänä eikä sentähden anna kenellekään rauhaa?"
Moskovassa Mihail Averjanitsh pukeutui sotilastakkiin, josta puuttui olkalappuja, sekä punareunuksilla varustettuihin housuihin. Kaduilla kävi hän sotilaslakki päässä ja viitta päällä, ja sotamiehet tekivät hänelle kunniaa. Andrei Jefimitshin mielestä ystävänsä tällöin näytti mieheltä, joka herrastavoistaan, joita hänellä joskus lienee ollut, oli hukannut kaikki mitä niissä oli hyvää ja jäänyt pitämään ainoastaan sen mikä niissä oli huonoa. Hän vaati halusta itselleen palveluksia, vieläpä silloinkin, kun ne eivät lainkaan olleet tarpeen vaatimia. Tulitikut olivat hänen edessään pöydällä, ja hän näki ne, vaan siitä huolimatta huusi hän tarjurille, että tämä antaisi hänelle tikkuja; sisäpiian nähden hän ei häikäillyt käydä yksissä alusvaatteissa; lakeijoja hän ilman erotuksetta, niin vanhoja kuin nuoria, sinutteli ja suuttuessaan haukkui heitä pölkyiksi ja tolvanoiksi. Tämä oli Andrei Jefimitshistä tosin herrasmaista, mutta samalla ilettävää.
Ihan ensin Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajaan. Hän rukoili hartaasti, polvistui maahan ja vuodatti kyyneliä, ja kun oli lopettanut, huokasi hän syvään ja sanoi:
— Vaikka ei uskokaan, niin tuntuu kumminkin rauhallisemmalta kun rukoilee. Suudelkaa, ystäväni, tekin kuvaa!
Andrei Jefimitsh joutui äimille ja suuteli Jumalan kuvaa ja Mihail Averjanitsh mytisti huuliaan ja, huojuttaen päätään, alkoi taas rukoilla kuiskaavalla äänellä ja taas kiertyivät kyynelet hänen silmiinsä. Sitten menivät he Kremliin ja katselivat mahdottoman suurta tykkiä ja isoa kirkonkelloa, koskettelivatpa niitä sormillaankin, ihailivat kaunista maisemaa Moskva-joen tuolla puolen, kävivät Vapahtajan kirkossa ja Rumjantsevin museossa.