Puolisen söivät he Tjestovilla. Mihail Averjanitsh silmäili kauan ruokalistaa, silitteli poskipartaansa, ja sanoi ravintoloihin hyvin koteutuneen herkuttelijan äänellä:
— Katsotaanpa enkelini, mitä teillä tänään on meille tarjottavana! XIV.
Tohtori käyskenteli ja katseli, söi ja joi, mutta aina oli hänessä vallalla sama harmintunne Mihail Averjanitshia kohtaan. Häntä halutti päästä ystävästään lepoon, erota hänestä, piileytyä, mutta tämä ystävä se piti velvollisuutenaan olla laskematta häntä askeltakaan itsestänsä poistumaan ja hankkia hänelle mahdollista enemmän huvituksia. Kun ei ollut mitään katseltavaa hauskutti hän Andrei Jefimitshiä puhelemisella. Pari päivää Andrei Jefimitsh kärsi tätä, mutta kolmantena päivänä ilmoitti hän ystävälleen olevansa sairas ja haluavansa jäädä koko päiväksi kotiin. Ystävänsä sanoi, että siinä tapauksessa hänkin jää kotiin. Täytyyhän itse asiassa suoda lepoakin ruumiilleen, muuten ei kohta puoleen jaksa jäsentäkään järkähyttää. Andrei Jefimitsh kävi sohvalle pitkäkseen, kasvot selkämystään päin ja, kiristäen hampaitaan, kuunteli ystäväänsä, joka lämpimästi vakuutti hänelle, että Ranska ennemmin tai myöhemmin kukistaa Saksan, että Moskovassa on varsin paljo taskuvarkaita ja ettei karvan mukaan sovi päättää hyvän hevosen ominaisuuksia. Tohtorin korvat alkoivat humista ja hän sai kovan sydämentykytyksen, mutta kumminkin esti hienotunteisuus häntä sanomasta, että ystävä pitäisi suunsa kiinni tahi menisi matkaansa. Onneksi Mihail Averjanitsh kohta kyllästyi hotellin numerossa istumiseen ja jälestä puolisen hän lähti ulos.
Jäätyään yksin Andrei Jefimitsh antautui levon tunteeseen. Kuinka herttaista olikaan maata sohvalla ja tuntea olevansa yksin huoneessa! Todellinen onni ei ole yksinäisyydettä mahdollinen. Siitä johtui ajatus, että langennut enkeli kaiketi herkesi Jumalalle uskottomaksi sentähden, että se halusi yksinäisyyttä, jota enkelit eivät tunne. Andrei Jefimitshin teki mieli ajatella viime päivinä kuulemiaan ja näkemiään, mutta se oli mahdotonta, sillä Mihail Averjanitsh ei mennyt hänen mielestään.
"Mutta hänhän otti virkaloman ja lähti matkalle kanssani yksistään ystävyydestä, jalomielisyydestä, ajatteli tohtori harmissaan. — Mitään pahempaa ei ole, kuin tämmöinen ystävyyden nimessä harjoitettu holhous. Hän on nähtävästi sekä hyvä että jalosydäminen ja ilomielinen, mutta kuitenkin ikävä. Niin sietämättömän ikävä. Samoin ikään on ihmisiä, jotka aina vain puhuvat viisaita, kauniita sanoja, mutta siitä huolimatta tuntuvat typeriltä ihmisiltä?"
Sitä seuraavinakin päivinä Andrei Jefimitsh oli olevinaan sairas eikä liikkunut kammaristaan ulos. Hän makasi kasvot selkämystään päin ja kärsi, milloin ystävä hauskutti häntä puhelemisella, tahi lepäsi, milloin ystävä oli poissa. Häntä suututti oma itsensä, miksi hän oli lähtenyt matkalle, ja häntä suututti ystävänsä, joka päivä päivältä kävi yhä puheliaammaksi, yhä tungettelevammaksi; hän ei mitenkään enää saanut ajatuksiaan vakavaan, juhlalliseen vireeseen.
"Tämä se onkin todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, joka pitää minua kynsissään, ajatteli hän suuttuneena omaan pikkumaisuuteensa. — Joutavaa kaikki tyyni… Tulen kotiin ja alan elää entisekseen…"
Pietarissa ei asiaintila yhtään parantunut: päiväkausiin hän ei liikahtanut ulos hotellin numerosta, makasi sohvalla ja nousi ainoastaan juomaan oluttaan.
Mihail Averjanitsh koko ajan vain kiiruhti matkustamaan Varsovaan. — Ystäväiseni, mitä minä siellä teen? lausui Andrei Jefimitsh rukoilevalla äänellä. — Matkustakaa te yksin ja antakaa minun palata kotiin, minä pyydän!
— Ei millään muotoa! karahti Mihail Averjanitsh vastaan. — Se on ihan ihmeteltävä kaupunki. Siellä vietin viisi onnellisinta päivää elämässäni!