Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi luonteenlujuutta saattaakseen oman tahtonsa läpi ja niin hän, karaisten mielensä, matkusti Varsovaan. Täälläkään hän ei liikahtanut ulos hotellista, makasi sohvalla ja oli yrmeätä itselleen, ystävälleen ja lakeijoille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, jota vastoin Mihail Averjanitsh, kuten tavallisesti terveenä, reiluna ja iloisena, aamusta iltaan samosi kaupungilla ja haki vanhoja tuttaviaan. Muutamia kertoja oli hän yötäkin poissa. Vietettyään kerran niinikään yön tietämätöntä missä, palasi hän kotiin varhain aamulla mieli kovasti kiihdyksissä, naama punaisena ja tukka pörröisenä. Hän asteli kauan nurkasta nurkkaan, pömisi jotakin itsekseen, pysähtyi sitten ja virkkoi:
— Kunnia ennen kaikkea!
Käväistyään vielä muutaman kerran lattian poikki, hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja lausui traagillisella äänellä:
— Kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin minun ensiksi juolahti päähäni matkustaa tähän Baabeliin! Ystäväiseni, kääntyi hän tohtoriin, — halveksikaa minua: minä hävisin pelissä! Antakaa minulle viisisataa ruplaa!
Andrei Jefimitsh luki viisisataa ruplaa ja ojensi ne sanaa virkkamatta ystävälleen. Tämä vielä punaisena häpeästä ja vihasta, lausui katkonaisesti jonkun tarpeettoman valan, pani hatun päähänsä ja lähti. Parin tunnin kuluttua palattuaan hän heittäytyi nojatuoliin, huokasi raskaasti ja sanoi:
— Kunnia on pelastettu! Lähdetään matkalle, ystäväni! Minä en tahdo olla hetkeäkään kauemmin tässä kirotussa kaupungissa. Taskuvarkaat! Itävaltalaiset nuuskijat!
Ystävysten palatessa omaan kaupunkiin, oli jo marraskuu ja katuja peitti paksu lumi. Andrei Jefimitshin sijan täytti tohtori Hobotow; hän asui vielä vanhassa asunnossaan, odottaen milloin Andrei Jefimitsh palaisi takasin ja puhdistaisi sairaalan asunnon. Rumamuotoinen nainen, jota hän kutsui keittäjättärekseen, asui jo muutamassa sivurakennuksista.
Kaupungilla liikkui jo uusia sairaalan juoruja. Puheltiin että rumamuotoinen nainen oli joutunut riitaan tarkastajan kanssa ja että tämä olisi maannut polvillaan hänen edessään ja pyytänyt anteeksi.
Kotiin tultuaan Andrei Jefimitshin heti seuraavana päivänä täytyi hakea itselleen asuntoa.
— Ystäväni, sanoi hänelle postimestari arastellen, — suokaa anteeksi epähieno kysymykseni ja sanokaa, mimmoiset varat teillä on?