Andrei Jefimitsh luki ääneti rahansa ja sanoi:
— Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa.
— Minä en kysy sitä, sanoi Mihail Averjanitsh hämillään, väärinymmärtäen tohtorin vastauksen. — Minä kysyn, mimmoiset varat teillä yleensä on.
— Minähän jo sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa… Enempää minulla ei ole.
Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalomielisenä miehenä, mutta arveli kuitenkin, että hänellä ainakin olisi kahteenkymmeneen tuhanteen nouseva omaisuus säästössä. Nyt sitävastoin saatuaan tietää että Andrei Jefimitsh on kerjäläinen, ettei hänellä ole mitä elannokseen välttämättömästi tarvitsee hän ties miksikä ratkesi itkuun ja syleili ystäväänsä.
XV.
Andrei Jefimitsh asui muutaman Bjelova nimisen porvarisnaisen talossa, jossa kaikkiaan oli kolme kammaria ja kyökki. Kaksi niistä, joissa ikkunat olivat kadulle päin oli tohtorin asuttavana, kolmannessa huoneessa ja kyökissä asuivat Daria ja emäntä kolmen lapsen kerällä. Väliin emännän yövieraaksi päätyi hänen rakastajansa, juopunut työmiesrenttu, joka elämöi yöt läpeensä ja saattoi lapset ja Darian kauhuihinsa. Kun hän ilmautui ja istuttuaan kyökkiin, rupesi vaatimaan viinaa, niin kaikkien kävi olo hyvin ahtaaksi ja tohtori otti säälistä itkevät lapset luokseen, pani heidät huoneensa lattialle maata ja se tuntui hänestä aika huvittavalta.
Aamulla hän kuten ennenkin nousi kello kahdeksan aikaan ja teen juotuaan istui lukemaan vanhoja kirjojaan ja lehtiään. Uusien hankkimiseen hänellä ei ollut enää rahoja. Senköhäntähden, että kirjat olivat vanhoja, vai siksiköhän, että ympäristön olot olivat muuttuneet, niin ei lukeminen häntä enää niin suuresti viehättänyt, vaan tuntui väsyttävältä. Ettei aika kuluisi joutilaisuuteen, niin hän laati tarkan luettelon kirjoistaan ja liimaili niiden selkiin liput, ja tämä koneellinen näperröstyö tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Tuo yksitoikkoinen askaroiminen jollakin käsittämättömällä tavalla viihdytti hänen aatoksensa lepoon, hän ei ajatellut mitään ja aika kului nopeasti. Jopa sekin, kun hän kyökissä yhdessä Darian kanssa istui ja kuori potaattia tahi erotti rikkoja tattarisuurimoista, oli hänestä hauskaa. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Seinänvierustalla seisten ja sulkien silmänsä, hän kuunteli laulua ja ajatteli isää, äitiä, yliopistoa, uskontoja; hänen sydämeensä laskeutui rauha ja surumielisyys ja lähtiessään kirkosta hänen oli sääli, että virka niin pian päättyi.
Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa puhutellakseen Ivan Dmitritshiä. Mutta molemmilla kerroilla Ivan Dmitritsh oli tavattomasti kiihdyksissään ja kiukkuisella päällä; hän pyysi että hänet jätettäisiin rauhaan, sillä hän oli jo aikaa sitten kyllästynyt turhaan lörpötykseen, ja sanoi, ettei hän muuta palkintoa kirotuilta, halpamielisiltä ihmisiltä kaikista kärsimyksistään pyydä, kuin että sulkisivat hänet yksinäisyyteen. Eikö sitäkään edes hänelle suoda? Kun Andrei Jefimitsh sanoi hänelle hyvästit ja toivotti hyvää yötä, niin hän molemmilla kerroilla puri hammasta ja toimitti tohtorin menemään hiiteen.
Ja nyt ei Andrei Jefimitsh oikein tiennyt, pitikö hänen mennä vielä kolmas kerta vai oliko parempi olla menemättä. Halu kuitenkin oli mennä.