— Luvatkaa, ystäväni, että kaikessa tottelette Jevgenij Fedoritshia.
— Tottelen, sen lupaan. Mutta sanon vieläkin, arvoisa ystäväni, minä olen joutunut lumottuun piiriin. Kaikki, yksin ystävieni lämpimin osanottokin, on yhtynyt minua vastaan viedäkseen minut turmioon. Minä sorrun, mutta minulla on kyllin rohkeutta tunnustaakin, että sorrun.
— Ystäväni, te tulette terveeksi.
— Mitä se toimittaa puhua siitä? sanoi Andrei Jefimitsh kiihtyen. — Harvat ne ihmiset, jotka elämänsä lopulla eivät tuntisi sitä, mitä minä nyt tunnen. Kun teille sanotaan, että teillä on jokin munuaisvaiva tahi että te kärsitte sydämen väljenemisestä ja te rupeatte hakemaan parannusta siihen tautiin, tahi sanotaan, että olette mielenvikainen tai pahantekijä, lyhyesti — kun ihmiset yhtäkkiä kääntävät huomionsa teihin, niin tietäkää, että silloin olette joutunut lumottuun piiriin, josta teidän on mahdoton päästä pois. Rupeatte pyrkimään siitä ulos ja eksytte yhä pahemmin. Parasta on silloin antautua, sillä mitkään ihmisvoimat eivät voi teitä pelastaa. Niin minusta on näyttänyt.
Sillä välin oli yleisöä suuri joukko keräytynyt ristikkojen ääreen. Andrei Jefimitsh ei tahtonut häiritä postimestaria hänen toimessaan, vaan nousi ja sanoi hyvästit. Mihail Averjanitsh vaati vielä kerran häntä kunniasanallaan lupaamaan ja saattoi häntä ulko-ovelle asti.
Samana päivänä, ennen iltaa, ilmausi, aivan äkkiä Andrei Jefimitshin luo tohtori Hobotow, lyhyt turkki yllään, jalassa pitkävartiset saappaat, ja lausui semmoisella äänellä, ikäänkuin eilen iltapuolella ei olisi mitään tapahtunut:
— Minä tulin teidän tykönne, virkaveli, oikeastaan asialle. Tulin pyytämään, ettekö haluaisi tulla minun kerälläni lääkärinneuvottelua pitämään?
Luullen, että Hobotow tahtoo huvittaa häntä kävelyllä tahi todenperästä antaa hänelle jotakin tointa, Andrei Jefimitsh pukeutui ja lähti hänen kanssaan ulos. Hän iloitsi voidessaan jollakin tavalla sovittaa eilisen äkkipikaisuutensa ja saattaa asian jälleen hyväksi ja kiitti sydämessään Hobotowia, joka ei edes hisahtanutkaan eilisestä metakasta, vaan nähtävästi sääli häntä. Moista hienotuntoisuutta ei olisi mitenkään odottanut sellaiselta raakalaiselta.
— Missä potilaanne on? kysyi Andrei Jefimitsh.
— Hän on sairaalassa. Minä jo aikaa sitten halusin näyttää hänet teille… Varsin intressantti tapaus.