Tultua sairaalan pihaan ja kierrettyä päärakennuksen ympäri kääntyivät he sivurakennukselle päin, jossa mielenvikaiset olivat. Ja koko ajan kulkivat he kumman ääneti. Heidän astuessaan sivurakennukseen Nikiitta tapansa mukaan hypähti ylös ja ojensi itsensä suoraksi.
— Täällä sattui eräälle verentungos keuhkoihin, sanoi Hobotow puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairaalan huoneeseen. — Odottakaa te täällä, minä tulen hetikohta. Käyn vaan hakemassa kuulotorven.
Ja hän lähti.
XVII.
Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan, kasvot kätkettynä tyynyyn; halvattu istui liikkumatonna, itki hiljaa ja liikutti huuliaan. Paksu äijä ja entinen lajittelija makasivat. Hiljaisuus vallitsi.
Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteella ja odotti. Mutta kun oli puoli tuntia kulunut, niin tuli Hobotowin sijasta huoneeseen Nikiitta, tuoden sylissään viitan, jonkun liinavaatteet ja tohvelit.
— Olkaa hyvä ja pukeutukaa näihin, herra tohtori, sanoi hän hiljaisella äänellä. — Täällä on vuoteenne, olkaa hyvä tulkaa tänne, lisäsi hän, osottaen tyhjää, nähtävästi äskettäin tuotua sänkyä. — Ei mitään, Jumala auttaa teitä, niin vielä paranette.
Andrei Jefimitsh käsitti kaikki. Sanaa virkkamatta siirtyi hän Nikiitan osottaman vuoteen luo ja istahti, nähtyään, että Nikiitta seisoi ja odotti; hän riisui itsensä alasti, ja häntä hävetti. Sitten puki hän sairaalan vaatteet päälleen; alushousut olivat lyhkäset, paita siihen sijaan pitkä, ja viitta haisi savustetulle kalalle.
— Jumala auttaa, niin vielä paranette, toisti uudelleen Nikiitta.
Hän kokosi syliinsä Andrei Jefimitshin vaatteet meni pois ja sulki oven jälkeensä.