"Sama se … ajatteli Andrei Jefimitsh, häpeissään käärien viittaa ympärilleen ja tuntien, että hän uudessa puvussaan on arestantin näköinen. — Sama se… Sama se, josko hännystakki, univormu tai tämä sairashuoneviitta"…
Entä kelloni, mihin se sai? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa? Entä paperossit? Mihin Nikiitta vei vaatteeni? Ei taida tarvita enää koko elämän iässä pukea päälleen housuja, liivejä, saappaita. Kaikki oli niin outoa ja käsittämätöntäkin alussa. Andrei Jefimitsh oli vieläkin vakuutettu siitä, että porvaritar Bjelovan talon ja sairaalan N:o 6:nnen välillä ei ole minkäänlaista eroa, että tässä maailmassa kaikki on vain joutavaa ja turhan turhaa, mutta yhtäkaikki hänen kätensä värisivät, jalat kylmenivät ja hänestä tuntui kauhealta ajatella, että kohta Ivan Dmitritsh nousee ylös ja näkee hänet viitta päällä. Hän nousi, asteli edestakasin ja istui uudelleen.
Hän istui puolisen tuntia, istui tunnin, ja hän oli jo ikäväkseen asti ollut täällä; saattoiko täällä tosiaankin tulla toimeen koko päivän, viikon, vieläpä vuosikausiakin niinkuin nuo ihmiset? Eipä muuta, hän istui, nousi kävelemään ja painautui taasen istualle; voihan mennä ikkunaan katsomaan ja taas astella nurkasta nurkkaan. Entä sitten? Niinkö täytyykin koko ajan istua kuin kuollut kanto, ja mietiskellä? Ei, se on tuskin mahdollista.
Andrei Jefimitsh kävi pitkälleen, mutta nousi hetikohta jälleen, pyyhkäsi hihallaan kylmän hien otsaltaan ja tunsi, että hänen kasvonsakin alkoivat haista savustetulle kalalle. Hän nousi taas kävelemään.
— Tämä on kaiketi väärinkäsitystä … jupisi hän, levitellen epätietoisena käsiään. — Täytyy saada selkoa, tässä on väärinkäsitystä…
Samassa heräsi Ivan Dmitritsh. Hän asettui istualleen ja nojasi nyrkeillään poskiinsa. — Sylkäys. — Sitten silmähti hän veltosti tohtoriin, mutta ensi hetkessä ei nähtävästi käsittänyt mitään; mutta ennen pitkää hänen kasvonsa muuttuivat tuimiksi ja ivallisiksi.
— Haa, jopahan tekin jouduitte tänne, hyvä herra, virkkoi hän makuusta käheäksi käyneellä äänellä ja siristi toista silmäänsä. — Olen hyvin iloinen. Ennen imitte te ihmisten veren, nyt imetään teidän. Mainiota!
— Tämä on varmaan väärinkäsitystä … sopersi Andrei Jefimitsh säikähtyen Ivan Dmitritshin sanoja; hän kohautti olkapäitään ja toisti: — varmaankin väärinkäsitystä?…
Ivan Dmitritsh sylkäsi toistamiseen ja kävi pitkälleen.
— Kirottua elämää! mutisi hän. — Mutta raskainta ja katkerinta kaikista on se, että tämä elämä ei lopu palkkiolla kaikista kärsimyksistä, ei jumalaksi tekemisellä kuten oopperassa, vaan kuolemalla, rengit tulevat, ottavat kuollutta käsistä ja jaloista ja kantavat kellarikerrokseen. Brrr! No, ei mitään… Tulevassa elämässä saamme sen sijaan osaltamme nauttia hyvää. Minä tulen toisesta maailmasta haamuna tänne ja pelottelen noita hylkyjä. Kyllä minä saatan heiltä pään harmaaseen.