Höpelö Mooses palasi retkeltään ja nähtyään tohtorin, hän ojensi kätensä.
— Anna yksi kopekka! pyysi hän.
XVIII.
Andrei Jefimitsh astui ikkunan ääreen ja katseli pellolle. Oli jo pimeä ja taivaan rannalle oikealla kohosi kylmänä, punertavana kuu. Vähän matkan päässä sairaalan laipioista, ei sataa syltä kauempana, oli korkea valkoinen kartano, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.
— Siinä se on todellisuus! ajatteli Andrei Jefimitsh, ja häntä rupesi pelottamaan.
Hänestä olivat hirvittäviä kuu, ja vankila, ja aidan naulat, ja etäinen tulenliekki sokuritehtaassa. Takana kuului huokaus. Andrei Jefimitsh käännähtihe katsomaan ja näki miehen, loistavat tähdet ja ritarimerkit rinnallaan, joka hymyili ja iski viekkaasti silmää. Sekin tuntui hirvittävältä.
Andrei Jefimitsh uskotteli itseään, että kuussa ja vankilassa ei ole mitään erinomaista, että ruumiillisesti terveetkin kantavat ritarimerkkejä ja että kaikki aikaa myöten mätänee ja muuttuu tomuksi; mutta siitä huolimatta epätoivo yhtäkkiä valtasi hänen mielensä, hän tarttui molemmin käsin ikkunaristikkoon ja ravisteli sitä kaikin voiminsa. Vahva ristikko ei antanut vähintäkään perään.
Sitten, ettei häntä niin kovin pelottaisi, meni hän Ivan Dmitritshin vuoteen luo ja istui.
— Mieleni lannistui, ystäväni, sopersi hän, väristen ja pyyhkien kylmää hikeä. — Mieleni lannistui.
— Koettaisitte nyt filosofeerata, sanoi Ivan Dmitritsh pilkallisesti!